Sarvilahden maraton, Loviisa

Tällä reissulla konkretisoitui hyvin se, miten matka tiettyyn lopputulokseen voi olla jotain ihan muuta kuin mitä oli mielessään etukäteen hahmotellut. Inspiroiva reissu oli tämäkin taas, oppia ikä kaikki.

Miten päädyin tälle reissulle: mielessä oli kummitellut syksyn aikana ajatus, että maran voisi käydä jossakin (aikataulullisesti) sopivassa kohdassa vielä tämän vuoden puolella juoksemassa. Lähinnä siitä näkökulmasta, että ensi vuodelle on kalenterissa kaksi pitkää polkujuoksumatkaa, ja pitkän matkan treenilenkit tulevat tarpeeseen. Oma treeni sisältää kyllä välillä pidempiä lenkkejä, mutta pääsääntöisesti kevyttä pk-tekemistä. Tarkoitus ei ollut marallakaan vetää "all in", mutta nostaa ehkä intensiteettiä vähän normilenkistä. Ja aika kiva on lenkkeillä välillä eri maisemissa kuin peruslenkki työpäivän jälkeen kotiovelta tehtynä.

Loviisan Sarvilahden maratonin bongasin Juoksija-lehden kisakalenterista. Minulla ja Loviisallahan on historiaa 20 vuoden takaa. Olin nimittäin siihen aikaan semmoisessa reissuhommassa, että vierailin Loviisassa noin kerran kuukaudessa. Samoin ajalen Loviisan ohi joka mökkireissulla, ja kun käyn äiteetä moikkaamassa Kotkassa. Matkaa kisapaikalle on meiltä n 70 km eli ihan ok matka vielä ajella jopa laiskalle reissaajalle. Tapahtumakuvaus oli kuin olisi Mäntsälä Maratonin mainoksia lukenut. Minultahan jäi tänä vuonna omassa tapahtumassa juoksematta kun hoitelin talkooväen virkaa koko päivän. Käytännössä ilmainen tapahtuma, sillä parinkympin osallistumismaksua vastaan oli luvassa kaksi partiolaisten kalenteria. Järjestetty tosi pienellä talkooporukalla ja osallistujamäärä aiemmissakin kisoissa samaa luokkaa kuin Mäntsälässä. Tuntui siis kuin olisi kotikisaan lähtenyt kun pistin ilmon Sarvilahden  maratonille noin viikkoa ennen tapahtumaa. Tässä linkissä lisää tämän tapahtuman historiaa "Sarvilahden maraton".

Ja seuraavaksi itse tapahtumapäivään. Ensin kuva kun mitsku on kourassa ja sitten tilitys miten maaliin päästiin.

Sarvilahden maratonilla juostaan kaksi puolimaratonin mittaista lenkkiä. Reittikuvauksessa on käytetty luonnehdintaa "nopea reitti". Ajattelin luonnollisesti sen tarkoittavan hyvin tasaista reittiä. No, nousumetrejä tuli minun mittarin mukaan 209 m, joskaan en ihan täysillä luota noihin mittaustuloksiin, mutta jalkavoimalla tuli mitattua kierroksen lopulla ollutta kilometrin loivahkoa nousua kyllä pari kertaa :)

Kierros 1 (21,1 km): startti tapahtui Loviisan jäähallin kupeesta yhdeltätoista. Lähdin porukan mukana reippaasti liikkeelle. Toiveissa oli edes vähän aikaa juosta porukassa, koska oli selvää että tuolla osallistujamäärällä ja reitin pituudella saisi aika itekseen juoksennella suurimman osan matkaa. Reitille lähti sekä maratoonareita, että puolikkaan ja neljäntoista kilsan juoksijoita. Juoksu lähti kulkemaan hyvin. Ensimmäiset varoituksen kellot soivat kuitenkin jo hyvin nopeasti. Jo ennen kuin viisi kilsaa tuli täyteen, tunsin että vatsassa möyrysi. Ei sillai tositosi pahasti, mutta just sen verran että jännitysmomentti alkoi takaraivossa kiristyä. Jos vitosen kohdalla jo vatsa oireilee, se enteilee vaikeaa reissua.

Viileä viima, tässä vielä toppatakki lämmikkeenä ennen starttia.

Kohta startti. Komee kyltti.

Vatsa rauhoittui vähän kun himmasin hitusen tahtia. Ensimmäinen kymppi meni 5:30 vauhdilla ja ihan hyvällä fiiliksellä. Huoltopisteitä oli reitillä noin viiden kilometrin välein. Huoltopisteillä oli lämmintä mehua, vettä ja urheilujuomaa. Ja itsepalvelu. Iso osa kierroksesta mentiin soratietä, joskin loppupäässä kierrosta oli aika pitkä pätkä edestakaista asfalttiosuutta. Ja olihan siellä nousuakin. Kääntöpisteelle noustiin pikkumäki, ja kierroksen tokavika kilsa oli nousua. Loivaa, mutta pitkää. Ekalla kiekalla vielä ihan ok, mutta siinä kohdin jo arvasi, että toka kierros ei menekään ihan lentämällä tuota mäkeä ylös. Näytti mukavasti siltä että ensimmäinen kierros tulisi menemään alle parin tunnin. Eräs reitillä vastaan tullut kisakaveri-herrasmies huikkasi minulle että "tosi kevyeltä näyttää sinun meno". Kiittelin kivasta palautteesta ja totesin että vielä tässä kohdin se tuntuukin suht kevyeltä.

Ensimmäinen kierros meni aikaan 1:57:34 eli ihan ok tulos puolimaralle. Toki kierroksen lopussa tunsin miten energiataso alkoi laskea, ja jalka vähän painaa. Itse asiassa alkoi melkein kauhistuttaa se tuleva toinen kierros. Kierros käytiin vaihtamassa maalin kautta, ja siinä kohdin olisi ollut tosi houkuttelevaa vaihtaa lennosta sarjaa ja ottaa vaan puolimaran aika ja ruveta huilimaan... Oma teoriani on, että kun jännäsin sitä kurlaavaa vatsaa, niin juoksun aikainen evästely jäi jälleen kerran liian vähäiseksi. Samoin juomaa tuli otettua liian vähän. Kyllähän siinä energiataso laskee, selväähän se on. Mutta siis, ekaan kierrokseen olin tyytyväinen. Vauhti oli ollut kovempi kuin olin etukäteen ajatellut.

Kierros 2 (21,1 km toiseen kertaan): nyt tarvittiin sitä oman pääkopan sisältä kumpuavaa tsemppiä! Tiesin että tulee vaikea kierros. Tiesin että luvassa on loppupäässä maraa pitkää nousua ja että tankkaaminen on entistä vaikeampaa minulle. Aina se on ollut minulle haaste, mutta nyt vatsa oli sen verran herkillä, ja kun rasitusta oli alla niin entistä vähemmän maistui mikään. Edes Twix-patukka tai irtarit joita oli mukana, eivät houkutelleet. Natustelin väkisin suklaapatukasta pieniä haukkuja että sain sokeria kroppaan. Join juottopisteillä vähän vettä ja vähän mehua (josta toivoin saavani edes vähän energiaa). Mutta mutta, seuraava haaste luurasi jo 25 kilsan kohdilla...

Pari päivää ennen tätä tapahtumaa on omissa kintuissa ollut normaalia enemmän suonenvetoja. En tiedä mistä lie tuo johtuu, mutta näin vaan on ollut. Ruokavalio ja elämänrytmi on kuitenkin ollut ihan normaali. Joku puutos ehkä on jonkun hivenaineen osalta. Osasin siis vähän ennustella, että kramppeja saattaisi juoksun varrelle tulla. Ja niitä tuli. Ensimmäisen kerran pohkeissa alkoi juilia tosiaan tuossa tokan kierroksen alkukilsoilla. Sen verran nappasi oikeasta pohkeesta, että oli pakko ottaa muutama kävelyaskel ja rauhoittaa tilanne. Kevensin myös vauhtia entisestään. Siinä muutama herramaratoonari hölkkäili minusta ohi ja tsemppaili. Ei ollut minusta siihen porukkaan lähtijäksi. Jatkoin omaa suoritusta (suoriutumista) omaan hiipuvaan vauhtiini.

Pohkeet juilivat entistä pahemmin ja kävelyaskelia piti ottaa lisää. Aloin rytmittää menoa mielessäni ajatusleikeillä "kohta on kolmekymmpiä täynnä ja sitte enää 12 km", "kohta on juottopiste ja siinä otan karkkia samalla", "kohta alkaa se asfalttiosuus ja siinä näkee ehkä kisakavereita". Otin pari nappulaa suolaa jotta saisin krampinalut tasoittumaan. Samalla tunnustelin olotilaa että alkaako energia pulputa kohta ulos päästä taikka toisesta... Yritin napostella karkkia ja suklaata, mutta aikani pyörittelin niitä suussa ja jouduin sylkemään puolisyötynä karssut tien poskeen. Kyllä, luit ihan oikein. Minä jouduin sylkemään karkkia suustani! Ennenkuulumatonta! No, paikalliset sokerimuurahaiset saivat hyvät eväät siitä.

Kolmekymppiä tuli täyteen, mutta se seinä jonka sanotaan siinä kohtaa tulevan vastaan, oli minulla tällä kertaa tullut jo aiemmin. Kiipesin siitä kuvainnollisesti yli ja tsemppailin itseäni eteenpäin. Aattelin että tää on hyvää harjoitusta sekä kropalle että päälle. Että kun tuntuu raskaalta niin periksi ei anneta. Jalka alkoi painaa ja olo oli lähes surkea. Kropassa. Kyllä minun henkinen olotila oli kuitenkin valoisa ja iloinen. Se sama kisakaveri joka oli kehunut menoani aiemmin kevyen näköiseksi, tuli tälläkin kierroksella vastaan. Ja huikkasi että kylläpä näyttää edelleen kevyeltä tuo sinun meno. Se kyllä nauratti, koska meno oli niin takkuista ja vaikeaa että oma tunne oli että konttaan tien pinnassa enkä todellaakaan liiku kevyesti. Vaan kyllähän siitä hyvä mieli tuli, oli se sitten totta tai ei mitä hää minulle haastoi. Kiitokset vaan jos tunnistat itsesi kuvauksesta.

Kävelin sen mitä tartti, ja hölkkäsin sen mitä pystyin. Kun minulla oli viisi kilsaa maalin, hilpaisi minusta ohi eräs nuoriherra niin kevyellä askeleella että kyllä kateeksi kävi. Ihan ku olis ollu ekaa vitosta juoksemassa.

Kaksi pitkää ja muutama pienempi nousu oli matkan varrella.

Surullinen näky siitä miten hyytyminen oli totaalista ekan kiekan jälkeen.

Viimeinen kilsa maaliin oli alamäkivoittoinen. Loivaa laskua (onneksi, koska loiva alamäki on helpompaa väsyneillä jaloilla kuin jyrkkä). Pohkeet lähettivät jälleen minikramppeja, mutta sain ne pidettyä sen verran kurissa, että maaliviivalle pääsin lopulta ajassa 4:14:00. Aika lailla se aika johon oli ajatellut päivän kunto huomioiden pystyväni. En vaan todellakaan ollut varautunut noin vaikeaan loppumatkaan. Ainahan se meno hidastuu ja vaikeutuu lopussa, mutta nyt haasteita oli jo alussa vatsan kanssa, ja jalkojen ja energioiden kanssa jo tosi aikaisessa vaiheessa heti ekan puolikkaan jälkeen.

Kisan jälkeen: Kipi, joka tapahtumaan järjesti, vietti hienoja pyöreitä samassa yhteydessä. Sen kunniaksi oli varattu kahvit ja kakkupalat osallistujille. Miekii kävin herkuttelemassa nuo mitalikahvit ja onnittelin samalla päivänsankaria. Vatsa suostui ottamaan sokeria vastaan kun vauhti oli nollassa. Tuli kylmä kun pysähtyi. Horkka suorastaan. Energiat oli loppu ja hiki jäähtyi. Oli pakko sanoa heipat ja lähteä pukuhuoneen puolelle pesulle ja vaihtamaan kuivaa ja puhdasta ylle. Ja kotia kohti. Kotona odotti kuuma sauna, kylmä saunajuoma ja runsas illallinen. Kyllä minulla on hieno mies kun oli noin komian huollon järjestäny kisoista palaavalle emännälle! Ja olihaa se itekin huhkinut mettähommissa koko päivän, että molemmat ansaittiin kunnon löylyt ja liikaa ruokaa. Kiitti Toni.

Summa summarum: Hieno tapahtuma, harmi jos tosiaan jää viimeiseksi lajiaan kuten Kipi sanoi. Voisin käydä toistekin sitä Loviisan pitkää mäkeä hinkkaamassa. Maaliin tulin alkuperäisen ajatuksen mukaisessa aikataulussa, mutta paljon vaikeamman lopun kautta kuin olin etukäteen ajatellut. Mukava reitti, ihana pieni tapahtuma, hyvät järjestelyt, erittäin hyvin merkattu reitti ja tosi mukava järjestäjä. Kova maratoonari itekin.

Mitä opin? Maraton on pitkä matka ja sen varrella ehtii käydä yhtä jos toista. Etukäteen ei voi tietää miten reissu menee. Pään pitää kestää vaikka kroppa alkaa kinata vastaan. Lenkin jälkeen sauna, ruoka ja lepo maistuu niin hyvältä että sitä ei sohvaperuna voi ymmärtää. Hieno harrastus tuo liikunta, oli laji mikä tahansa!

Tässä vielä järjestäjän omakuva kopsattuna tapahtumasivulta
Facebookista. Kiitos Kimmo hienosta tapahtumasta ja
onnea pyöreistä vuosista!