Kytäjä Trail 23 km

Bongailin mukavantuntuisen polkujuoksukisan siedettävän ajomatkan päästä kotinurkilta eli Hyvinkäällä järjestettävän Kytäjä Trailin ja päätin pistää ilmon sisään muutama viikko sitten. Ajattelin että tämä kisa toimisi minulle hyvänä valmistavana treeninä NUTS 55 varten. Kytäjä on minulle vieras maasto, ja olin pelkästään järjestäjän - HyRa - antaman informaation varassa mitä reittiprofiiliin tuli.

"Klik" Kytäjä Trail -sivustolla reittiä oli kuvailtu seuraavasti: Etenkin 23 km:n reitti on fyysisesti vaativa. Pidemmällä matkalla nousua kertyy noin 600 metriä. Nyt kisan jälkeen voin todeta että erittäin hyvin ja osuvasti kuvailtu... :)

Mutta, otetaas tähän väliin kuva ennen starttia, ja aletaan sitten käydä läpi miten reissu meni noin niinku omasta mielestä.

Mie ja Ohto ennen starttia. Tässä vielä hymy herkässä ja voimat tallessa.

Minun kanssa kisareissulle lähti Ohto. Ohtohan tuli tässä blogissa tutuksi jo viime syksynä kun hää pisteli maran (elämänsä ekan ja heti ylimittaisen) Mäntsälässä juosten minun kanssa. Nyt hää innostui lähtemään polkujuoksua kokeilemaan ekaa kertaa eläisssään. Nuori herra on tullut minulle tutuksi meidän teinin kautta. Mie olin valinnut matkaksi kisa 23 km, Ohtolla oli ohjelmassa kunto 13 km. Startti kuntosarjalla kymmenen minsaa kisasarjan jälkeen ja reitti sama 13 km osalta.

Valitsin reissulle mukaan juomaliivin, jossa matkusti mehua ja vettä, sekä lajitelma eväitä. Ja puhelin. Jalassa oli caprimittaiset pöksyt, kompressiosäärystimet ja vedenkestävät pitkävartiset sukat. Kuvittelin että reitti olisi märempi kuin mitä se sitten oli. Pikkusukilla olisi kuitenkin pärjännyt tänään mainiosti, Sealskinzit olivat turhan lämpimät. Lyhythihaisella puserolla liikkellä, sillä lämpömittari näytti lukemia lähes kahdenkympin kieppeillä. Vinkki muistiin - niin kätevä kuin tuo juomaliivi onkin, se hiostaa selkää. Sille ei varmasti oikein mitään voi, mutta se on syytä huomioida.

Startti -  10 km: Huomasin heti startissa, että tänään ei ole oikein minun päivä. Se tunne oli ollut jo heti aamusta, mutta joskus semmoinen tunne on, ja sitten juoksu kulkee kuitenkin tosi hyvin. Nyt tuntui raskaalle meno jo alussa. Lähdin omaa vauhtia pidellen matkaan. Sillai rauhallisen reippaasti. Nopsajalat pinkoivat heti karkuun ja minä jäin hölkkäilemään omaan ylhäiseen yksinäisyyteeni. Ajattelin että kai sinne joku jäi taaksekin...

Reitti oli mahtavan hyvin merkattu. Iso kiitos tästä järjestäjälle! Erityisesti kun juoksentelin yksin, arvostin todella tiheään ja selkeästi merkattua reittiä. Juomapisteitä oli myös tosi kiitettävästi noin 3 km välein. Minulla oli kuitenkin omat juomat mukana, ja tyhjentelin niitä jotta saisin painoa pois päältä matkan edetessä. Ekalla kympillä en lisäenergiaa ottanut. Vain sokerimehua jota toisessa lötkö-pötköjuomapullossa oli.

Alkuosa reitistä oli soratietä, mutta maasto muuttui muutaman kilsan jälkeen polulle ja osin jopa ihan haastavalle polulle. Mäkiä oli, sitä ei käy kiistäminen. Muutamassa kohdin oli vielä viimeiset rippeet viime talven lumista, mutta niistä ei ollut liukastumisvaaraksi asti. Perus polkukengillä pärjäsi mainiosti.

Kuva Juha Saastamoinen. 3 km.

11-20 km: Vaikka minun vauhti oli tänään hidas, niin matka ei varsinaisesti rasittanut. Kilsat taittuivat hyvissä fiiliksissä. Keli oli komea kun aurinko paistoi täydeltä terältä. Minä vaan en ole parhaimmillani lämpimän sään juoksussa, joten paras teho irtosi metsän siimeksessä alavilla paikoilla joissa oli varjoista ja viileää. Muutama kaveri sai minut kiinni ja meni ohi. Toivoin mielessäni että saisin itse kiinni jonkun liian kovaa aloittaneen ja pääsisin kuittamaan ohituksella. Vähissä oli se väki. Aika lailla kympin täytyttyä otin ekan geelin. Hyvä mie! Onnittelut mulle. Sain sen jotenkuten närpittyä ja nieltyä. Pieninä annoksina ja juomaa päälle. En vaan ymmärrä mikä kammo minulle on niihin geeleihin tullut. En kuitenkaan siinä maastossa uskaltautunut mutustelemaan välipalakeksiäkään, kun ajattelin että sitten on murut kurkussa kun hyppii juurakoiden yli ja yrittää samalla niellä murustuvaa keksinpalaa.

Tälle välille osuivat reitin pahimmat nousut. Siis oikeesti! Muutama nousu oli niin jyrkkä että niihin oli viritetty köysi mistä sai tukea ja vetoapua nousuun. Kyllä mie sanon että kuka niissä nousuissa juosten menee niin aika fakiiri on. Ja tosi kova juoksija! Mie kävelin kaikki vaativammat ylämäet suosiolla. Ja söin toisen geelinkin jossain 17 km kohdilla.

Järjestäjän kuva yhdestä noususta. Tämä ei ehkä ollut se kaikkien pahin, mutta riittävän jyrkkä silti.

Järjestäjän kuva. Myös muutamassa alamäessä sai olla tarkkana jyrkän maaston vuoksi. Vaativimmat laskut oli merkattu varoituskyltein.

Maisemat oli tosi hienot! Niin kiire ei ollut, ettenkö olisi malttanut muutamaa kuvaa napsaista matkalla. Kauniita kuvauspaikkoja olisi ollut tosi monta, ihan jokaisella en kuitenkaan pysähtynyt...

23 km reitti sivusi useampaa järveä. Kuvassa näkyy myös söpö merkkauskyltti joita oli siroteltu riittävästi reitille. 

Sain kanssajuoksijoilta hieman huvittuneita kommentteja kun pysähdyin hetkeksi kuvaamaan. It was worth it. 

Vikat 3 km: Tässä  kohtaa voi sanoa jo että ollaan lähes maalissa. Eräs herra joka oli ohittanut minut joitakin kilometrejä aiemmin, tuli selkä edellä vastaan. Valitteli pohkeitaan ja kyseli olisiko suolaa annettavaksi asti mukana. Minulla oli (koska kätevä kuljetusliivi selässä). Annoin hänelle kaikki kaksi suolatablettiani ja huikkasin että pidä vaan molemmat, mie en tarvi.

Ja arvaahan mitä. Noin 200 metriä tuon äskeisen jälkeen minun oikean jalan sisäreiteen tuli kramppi! Ei pahapaha, mutta paha. Jouduin hetken venyttelemään jalkaa ja kävelemään pienen pätkän. No se pohjekramppinen herra siinä sitten köpötteli minusta ohi ja pahoitteli että oli tosiaan napsinut ne minun molemmat suolatabut. Kannattiko taas olla ystävällinen, mietin. No, olen sitä mieltä että kannatti. Ensinnäkin polulla autetaan kaveria jos tarvis, se on sääntö numero yksi. Toisekseen minun kramppi vaivasi onneksi vain hetken ja helpotti kun lähdin vaan sitkeästi taas hölkkäämään. Ohitin sisulla muutaman juoksijan, joten sitkeys palkittiin. Kyllä se vaan on mukava tunne kun pääsee ohittamaan reitillä.

Maali oli mieluista nähtävää. Olin varmasti juonut reissulla vähän liian vähän, sillä maalissa minulla oli ihan loputon jano. Omenaviipaleet ja banskupalat maistuivat makoisalta.

Summa summarum: Kytäjä 23 km tänään ajassa 3:02:23 ja oman sarjani (naiset yleinen) sijalla 10/18. Ihan ok suoritus. Jos tämä olisi ollut kauden pääkisa, olisin varmasti kiristänyt itsestäni enemmän. Nyt menin omaa reipasta ja päivän mukaista vauhtia. Keskisyke oli 158, joka minun kohdallani on VK2 tasoa.

Ohto teki tosi hienon ajan 13 km matkalla. Maalissa ajalla 1:19:37 jolla sijoittui kaikista sen matkan juosseista sijalle 7/71! Jos tuo malttais treenata niin pokaali kourassa olisi täältä lähtenyt. Ja lähtisi monesta muustakin juoksukisasta.

Sen verran vielä summaan järjestelyjä, että kohtuullinen osallistumismaksu, erittäin hyvin merkattu reitti, tiheä huolto ja iloiset talkoolaiset. Ennakkoon ilmoittautuneille lisäksi tuubihuivi ja lippu uimalaan (voimassa vuoden loppuun). Aika kustannustehokas paketti. Ehdottomasta wörttii niinku teinit sanoisi "klik urbaani sanakirja"

Tuubihuiveja ei voi koskaan olla liikaa! 

Palkintojenjako: Mittari kertoi minun kuluttaneen reissulla 1782 kaloria. Jotta ne eivät joutuisi lopullisesti hukkaan, hain kotimatkalla kaupasta vähän palkintojätskiä. Ja nyt seuraa tärkeä tiedotus! Olen testaillut lähiaikoina ruokavaliota jossa maitotuotteiden määrää on karsittu. Siksi ostin Ainon kaurajäätelöä jota on lähiaikoina mainostettu ja jota joku minulle kehui. Varustauduin henkisesti että sen maku jää kauaksi kermajäätelön tuottamasta makuelämyksestä. Olen jäätelöiden suhteen hyvin tarkka koska se on lempiruokaani. Olin kuitenkin erittäin positiivisesti yllättynyt miten hyvää se oli! Jouduin itse asiassa tarkistamaan paketista vielä uudestaan että olihan se kauraa. Eroa ei nimittäin huomannut yhtään. Tämä tuote pääsee jatkoon!

Maistoin itse ja suosittelen. Myös erittäin tarkoille jäätelön ystäville. 

Nyt se olisi sitten varmaan keventelyä kohti Rukan reissua. Annan kropan hetken toipua tästä reissusta, ja duunailen seuraavat viikot kaikkea kivaa PK-settiä. Muutamia vetoja varmasti, ehkä jotain tiukempaa settiä vielä ensi viikolle, mutta en taida enää kovin raskaita pitkiksiä tehdä. Juosten. Ja jos minun mieli muuttuu, ni sitte se muuttuu ja löydän itseni hikoomassa pää punaisena jostakin tapahtumasta. Lähden kuitenkin hyvin suurella kunnioituksella Nutsille, ja yritän hillitä kaikkein mahdottomimmat inspiraation purskaukseni, että en vaaranna sen reissun jaksamista.

Satkun viikko

Oliko tässä mitään järkeä? - ei varmasti ollut!

Oliko tämä super-inspiroivaa ja ihanaa - kyllä taatusti oli!

Tällä viikolla olen ollut taas sen äärellä mikä minua motivoi niin hitsisti. Se ei aina ole järkevää, eikä edes terveellistä (kropalle). Nämä tempaukset tuottavat kuitenkin sellaisen määrän endorfiinia ja onnea, että uskon kokonaisuuden olevan positiivinen... hehheh, mitä muuta voisin itselleni uskotella...

Ajatus siitä että juoksisi sata kilsaa viikon aikana on ollut mielessä monesti. Koskaan ei vaan ole ollut sille sopiva hetki. Minun vauhdeilla se vaatii kuitenkin sitoutumista ja aikaa. Ja hetken jolloin ei ole kisoja ihan kohta kalenterissa, eikä justiin tehtynä. Olenhaa mie treenannu paljon, ja pitkiä kisoja kiertänyt, ei se siitä jää kiinni. Olen vaan ajatellut että jalat ei kestä. Aikanaan kun aloin juosta niin jalat tuli paljon pienemmästäkin kipeiksi. Milloin penikat, milloin lonkat tai jalkapohjat. Sitten aloin treenata triathlonia, ja vaivat jäi. Harjoittelu muuttui monipuolisemmaksi ja kroppa kesti paremmin vaikka treenimäärä kasvoi. Toki kuntokin siinä siinä sivussa.

Olisinko voinut toteuttaa tämän toisin - olisin, ja olisi pitänyt. Mutta en malttanut. Takana oli täysi viikko treeniä ilman lepopäivää. Lisäksi edellisenä viikonloppuna tein lauantaina suht raskaan polkujuoksu-mäkiveto treenin ja sunnuntaina pidemmän fillarilenkin. Pohjalla oli siis jo valmiiksi melko kova rasitus.

Ja sitten mie keksin että tällä viikolla mie juoksen 100 km!

Itselleni vakuuttelin että keskeytän projektin jos alkaa paikat hajota. Ehkä olisin keskeyttänyt. Luultavasti olisin. Onneksi ei hajonnut eikä tarvinnut sitä päätöstä tehdä. 

Ensin yhteenvetoa kuvana ja sitten "runoiltuna" sanalliseen muotoon.

Maanantai: Viime viikonloppuna oli kovat treenit. Yö oli ollut levoton ja leposyke oli aamulla koholla. Ukkokulta kyseli lähdenkö illalla kimppalenkille. Vastasin että juu, jos sykkeet tippuu päivällä ja olo tuntuu olevan ok. No, sykkeet palautuivat alemmas ja olo oli illalla ok. Tehtiin siis 6 km rauhallinen lenkki kimpassa.

Tiistai: Lähdin tiistaina tekemään vähän pidempää, mutta rauhallista lenkkiä. Kuulostelin jalkoja ja sykkeitä. Olo tuntui hyvältä. Pitkästä aikaa kaapin perukoilta kaivetut musakuulokkeet tulivat käyttöön ja energiset poppihömpät saivat tossun nousemaan kevyesti. Olen viime vuodet juoksennellut ilman musaa, vain ympäristön ääniä (ja omaa huohotusta) kuunnellen. Hölkkäilin vähän alle kutosen kilsavauhdilla 16,4 km. 

Keskiviikko: Jo perinteeksi muodostunut keskiviikon työporukkalenkki. Tänään piti olla isompi porukka liikkeellä ja kevyempi vauhti. Olin laskenut sen varaan, sillä takana oli tosiaan jo reilun viikon reipas treeniputki. Toisin kävi. Juostiin Vesan kanssa kaksin, ja vauhti yltyi taas huomaamatta reippaaksi. Juostiin 6 km keskivauhdilla 5:39. Takaraivossa kolkutteleva intohimo juosta se satku sai minut vähän epävarmaksi. Oli jäämässä aika paljon juostavaa loppuviikolle... kestääköhän jalat?

Torstai: Tilaamani juomareppu saapui postissa ja se oli rakkautta ensi kokeilulla! Oli oikeestaan ihan pakko tehdä vähän pidempi lenkki jotta lötkö-pötköjuomapulloille tuli käyttöä. Hölkkäilin 5:51 kilsavauhdilla reilut 15,4 km. 

Perjantai: Alkoi näyttää liian kovalta tuleva viikonloppu, vaikka siitä olikin tulossa muusta ohjelmasta vapaa. En kuitenkaan ollut valmis rikkomaan paikkoja, en edes tämän inspiraation takia. Ratkaisin asian siten, että päätin tehdä useamman lyhyemmän lenkin ja säästää jalkoja sillä lailla. Koska minulla on mahdollisuus (kiitos joustavan työnantajan) sumplia työaikoja, niin tein aamulla 6,7 km lenkin ennen töihin menoa. Työmaalle ehdin tänään vasta ysin tienoilla.

Illalla oli tiedossa "laatuaikaa" omassa ylhäisessä seurassa. Isäntä oli reissussa ja pikkulikat Mammalla yökylässä. Teini pyöri kotosalla mutta hän ei vaatinut huoltotoimia. Mie tietty kutsuin treenikavereita (tyttöjä), saunomaan, iltapalalle ja vaihtamaan kuulumisia. Ja saunaan oli pääsy vain saunalenkin kautta. Treffattiin heti töiden jälkeen ja heitettiin 8,7 km rauhallinen - pitää pystyä puhumaan - lenkki. Ja puhumistahan meillä riittää. Mietittiin tulevan kesän kisakalenteria ja parannettiin maailmaa. Lenkin jälkeen saunottin ja syötiin. Ja kuten kunnon urheilijat, lopetettiin ilta lyhyeen ja mentiin lähes ajoissa nukkumaan. Että jaksaa taas treenata aamulla... :)

Lauantai: Garminin data näytti aamulla että mittarissa oli 59,3 km. Vajaa mara enää tehtävää ajattelin positiivisesti. Jaloissa kyllä tuntui jo. Ei niinkään lihaksissa, enemmänkin jalkapöytien kaarissa (?) jotka ovat olleet vähän "ärtsyt" sen Vuokatin hiihtorupeaman jäljiltä. Luultavasti jalat eivät tottumattomuuttaan oikein pitäneet monojen ja hiihtoasennon rasituksesta. No mutta siis, päätin jatkaa hyvin alkanutta matkaa (kuten eräs Paula sanoisi). Pitäisin voimassa päätöksen jolla keskeytän projektin jos alkaa tehdä liian kipeää. Aloin haaveilla että saisin projektin valmiiksi jo tänään ja voisin pitää sunnuntaina lepopäivän. Reilu neljäkymppiä kerralla ja tuo jo mainittu rasitus takana olisi varmasti liikaa. Päädyin lähtemään aamulenkille ajatuksella että mennään sen aikaa kun hyvältä tuntuu. Minun tapauksessani sen voi lukea "kunnes ei tunnu liian pahalta". Aamulenkille kertyi mittaa 27,2 km. Minun haasteeni on kautta aikojen ollut suorituksen aikainen tankkaaminen ja se tuli taas vastaan. Sain kyllä syötyä yhden geelin - hyvä minä - ja yhden Elovena välipalakeksin. Ja vettä. Mutta 25 km jälkeen minulla oli jäätävä nälkä eikä geeli tuntunut vaihtoehdolta enää. Niitä oli kyllä mukana. Kotona jääkaapissa odottava lohisalaatti sen sijaan tuli mieleen jatkuvasti. Päätin himmata lenkin ja ottaa tähän kohtaan paussin. 

Lauantain aamulenkkiin mahtui niin asfalttia kuin helppoa polkua. Säästin jalkoja juoksemalla osan matkaa sorateillä ja pehmeällä alustalla. 

Pökköä pesään ja matka jatkuu...

Lohen lisäksi salaattiin pääsi keitetty muna ja grillikanaa. Ja pastaa. Ai että mun kroppa kiitti!

Otin kunnon levon tähän väliin. Pienet päikkärit, kahvia ja löhöilyä. Jääkaapissa odottava valkkari ja ajatus lepopäivästä sai minut vetämään puhtaan setin juoksukamoja päälle ja lähtemään vielä iltapäivällä "loppurutistukselle". Tuommonen vajaa 14 km pitäisi pystyä vielä hölkkäilemään ja satku olisi täynnä. Muistin (miten olen voinut tämän edes unohtaa), että minullahan on olemassa kompressiosäärystimet ja sukat. Justiin sitä minun piinatut pohkeet nyt huusivat. Ai että juoksu tuntui kevyeltä kun oli näitä lisävarusteita apuna :) Itsekin oikein yllätyin miten helposti kaiken tuon juoksemisen ja treenin jälkeen tuli mittariin viimeiset kilsat. No mutta, en voi rehellisesti sanoa että se oli TOSI helppoa, mutta voin sanoa että se oli YLLÄTTÄVÄN helppoa. Juoksin vikat 13,8 km vauhdilla 5:47/km. Otin kyllä yhden Pokestopin ja salin matkalla... ja sen aikaa oli mittari paussilla. 

Summa summarum: 6 päivää, 8 lenkkiä, 100,3 km. Ei niin paha kuin ajattelin. Ensi kerralla en vedä kovia treenejä alle... Jaloissa tuntuu, mutta ei pahasti. Olo on onnellinen niinku yleensä silloin kun on saavuttanut jotain mistä on haaveillut. Supermaratoonarien mittakaavassa perusviikko, perustaviksen mittakaavassa vuoden treenit. Mie olen jossain siellä välimaastossa ja minulle tämä on hieno saavutus. Merkki siitä että kroppa ja jalat kestää enemmän juoksua kerralla kuin olin ajatellut.

Ai niin, tuolle 7 päivän jaksolle mahtuu siis mukaan viime sunnuntain pitkä fillari ja torstain pikkufillari, yhteensä 72 km :)

Huomenna on lepopäivä treenistä, ja ensi viikko on kevyt. Käyn itsekin vähän reissussa ja otan silloin treenit enemmänkin plussana jos niitä ehtii tekemään. Eräs minulle tärkeä ihminen (äitini) justiin minulle taas muistutti miten tärkeää lepo on. Äitille terkkuja - nyt mie lepään :)