Kun jäätelöt oli syöty, yö nukuttu ja kroppa venytelty, väistyi kisan jälkeinen väsymys ja alkoi ajatus seuraavasta etapista heräillä mieleen. Josko kuitenkin se puolimatka vielä tänä kesänä. Joku oli kehunut Turun kisoja. Itse asiassa kaikki joiden kanssa olin asiasta ajatuksia koskaan vaihtanut, olivat kehuneet Turun kisoja. Sinne siis. Ilmo lähti ja ihana kutkutus vatsanpohjassa palasi. Ja niin, heitin samaan syssyyn ilmon sisään myös lokakuulle Vantaan puolimaralle... Että olis koko syksyksi jotain jännättävää.
Turkuun ajattelin (ensin) lähteä tavoitteena saada se hitsin hieno Finisher-mitali. Siis että läpi. Sen verran olen jo lajia treenannut, että kuvittelen selviäväni tuon matkan jos mitään odottamatonta ei tapahdu. En ole kuitenkaan treenannut sillä ajatuksella että osallistuisin puolimatkalle jo nyt.
Nyt kun muutamia viikkoja on nyt mennyt, ajatukset karkaavat väkisin miettimään mahdollisia aikoja eri etapeille. Uinti on ok, pyörä on hidas ja juoksu pitkän pyörän jälkeen kankea... Riittääkö energiat, heittääkö vatsa voltin geeleistä ja patukoista, kramppaako jalat, pehmiääkö pää helteessä (jos sattuu hellepäivä) ja kestääkö psyyke jos on kova tuuli ja sade... Hmm, tässä on vielä melkein kolme viikkoa aikaa panikoida ennen starttia! Challenge Turku puolimatka starttaa su 14.8.
Ja sitten se ohjelma. Tämä viikko on viimeinen jolloin voi tehdä kovaa treeniä. Tämä viikko sijoittuu kesälomalleni, mikä on tietysti hyvin kätevää. Se sijoittuu myös mökkeilyreissun kanssa samaan ajankohtaan, joka asettaa toisaalta muutamia haasteita, mutta avaa myös joitain mahdollisuuksia.
Haasteena on perheen menojen ja omien treenien sovittaminen yhteen. Ei mitenkään järin yllätyksellinen haaste tosin. Perheessä on pieniä lapsia, viisi- ja kahdeksanvuotiaat ovat mukana mökkireissulla. Teini on kotosalla ja menee jo omiaan eikä vaadi päivittäistä huoltoa. Lomalla on mukava valvoa, nukkua pitkään ja touhuta perheen kanssa. Tai siis näin on yleensä ollut tapana. Nyt yhteensovittaminen tapahtuu pääsääntöisesti siten, että minä herään aikaisin, teen treenit ja sitten touhutaan yhdessä. Ja joo, otan välillä päikkäreitä, en minäkään mikään kone ole... perheellä on ollut totuttelemista kasvaneisiin treenimääriin. Äiti se vaan häipyy lenkille joka päivä.
Mahdollisuuksia tarjoaa meri joka avautuu omassa rannassa käteväksi uimatreeni-areenaksi. Nyt kun merivesikin on lämmennyt (tänään 20 astetta, tullessa 14) niin mikäs siinä treenaillessa. Tietysti jos on tällainen avovesikammoinen, kivikammoinen ja ahvenruohokammoinen kuin minä, ei uinti ole välttämättä kovin rentoa edes omassa rannassa. Mistä ihmeestä nämä fobiat syntyvät kun olen kuitenkin kasvanut merenrantakaupungissa ja mökkeillyt ikäni tällä rannalla! Mut joo, laiturilta on uimakivelle kätevät 50 m, joten satkun vetoja on helppo vetää. Kiertää vaan kiven tosi kaukaa koska pelkää sitä. Matkalla kivelle on ahvenruohoja jotka tarraavat ranteeseen ja nilkkaan. Ui vaan tosi kovaa niistä yli. Ohi kiven ei tietenkään uskalla lähteä koska sehän on avovettä ilman poijuja ja muita uimareita. Kyl on vaikeaa.... Näillä spekseillä olen kuitenkin onnistunut muutamia vetoja tekemään, työvoitto sinänsä.
Muuten tällä viikolla ohjelmassa on paljon fillaria (koska se oli se hidas), ja fillarin perään juoksua (koska se oli se mikä on kankeaa fillarin jälkeen). Sitten onkin vuorossa muutama kevyempi viikko, hiilaritankkaus jota niin kovasti odotan ja paniikki-säätö-vatsasekaisin-mihinmunpitäämennä-selviänkö-startti :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti