Päivä suksilla

Tänä talvena on päässyt ladulle pitkästä aikaa, ja vanhakin on innostunut hiihtämisestä ihan uudella tavalla. Olen aina kyllä pitänyt perinteisen tyylin suksimisesta, mutta vain tasaisella ja mieluusti vain lähitienoolla. Olen vähän laiska lähtemään pitkille treenireissuille pois kotinurkilta.

Olin kuvitellut että noin 20 km on minun mukavuusrajani hiihdossa. Mielikuva on jostain 15 vuoden takaa. Sen jälkeen olen tehnyt vaan satunnaisesti hiihtolenkkejä, ja ne ovat olleet korkeintaan 10 km:n mittaisia.

Tämän hiihtokauden aloitin reteästi reilun 13 km hiihdolla Hirvihaaran peltoladulla. Kun se ei tuntunut missään, hiihdin pidemmän lenkin Heidin (treenikavereita) kanssa pari viikkoa sitten. Kerättiin kasaan 30 km pertsaa paikallisen järven jäällä. Siitäkään en tullut kipeäksi. Keli oli silloin mahtava, ja suksi luisti, mutta ei lipsunut.

Tein pieniä lenkkejä tässä välissä muutaman, ja samalla takaraivossa kolkutteli jo inspiraatio kokeilla viidenkympin hiihtoa. Haaveissa oli tietysti kaunis, aurinkoinen talvipäivä. Vähän pakkasta, luistava suksi ja maistuvat eväät. Koko päivä hiihdon huumaa ihan itekseen omien ajatusten kanssa ja jäseniin pikkuhiljaa hiipivästä väsymyksestä nauttien.

Katselin säätiedotusta huolestuneena tämän viikon alussa. Olin saanut luvan pitää töistä vapaan tämän haaveen toteutusta varten kun keli ja työtilanne sallii. Ensin ei sallinut työtilanne (tiukkaa teki muuten tänäänkin...), loppuviikolle ja ensi viikolle luvattiin plussakeliä, sadetta, ja pilvistä. No good.

Koska kuitenkin olin päättänyt (minulle inspiraation syttyminen on sama kuin päättäminen), niin olin vapaalla tänään. Siitäkin huolimatta, että viime yönä satoi lunta, päiväksi oli luvattu pilvistä ja sateista, ja mikä pahinta, plussakeliä.

Join aamukahvit, pakkasin kamat, ja olin Isojärven rannalla puoli ysin kieppeillä. Pientä säätöä varusteiden kanssa, ja startti vähän puolen jälkeen. Heti oli selvää että aurinkolaseja ei tarvita...

Polut ja ladut olivat tukkeessa yöllä sataneesta lumesta kuten ounastelinkin. Kuvassa ei muuten näy se hentoinen räntäsade jota ilma oli täynnä...

Koska perääntyminen on kuitenkin täysin poissuljettu vaihtoehto, päätin että lähden katsomaan miten hankala päivästä tulee. Tamppasin latua siihen kohtaan jossa tiesin sen olevan. Viimeksi sunnuntaina hiihdettiin puolen suvun voimin tuota reittiä mahtavassa säässä.

Tämä kuva on viime sunnuntailta - kun keli oli vielä mahtava... :)

Noo, mie en pienistä hätkähdä. Hiihdin ja tamppasin, tamppasin ja hiihdin. En kiertänyt koko 5 km lenkkiä, koska matkalla tuli vastaan lätäkköjä ja minua alkoi pelottaa. Pelotti, vaikka tiesin että siellä alla on teräsjää. Käännyin, ja tein itselleni noin 5 km ladun joka kulki järven etureunaa. Siis sitä kohtaa jossa vettä ei jäällä näkynyt. Ekan kympin jälkeen vippasin viestillä Villelle. Levelän Ville on paikallinen aktiivi, ja ollut mukana järjestämässä latuja Isojärvelle. Tekstasin kauniin pyynnön josko latukone ehtisi järvelle päivän aikana. Minä kun olin ajatellut tahkota siellä koko päivän, ja olisi kiva tehdä koko lenkki eikä vaan suksia edes takaisin järven etureunaa.

Ville ehti kelkan ja latulaitteen kanssa paikalle siinä vaiheessa kun minulla oli noin 30 km mittarissa. Olin todella kiitollinen. Sain tavallaan yksityisladun, sillä ketään muuta ei todellakaan näkynyt missään. Ja selvää oli, että ensi yönä latu menee taas umpeen lumisateesta.

Mutta joo, pakkaselle runsaalla pitovoiteella voidellut ja koko aamun todella nihkeästi kulkeneet sukset kulkivat uudella ladulla hetken jopa suht ok. Toki kun latu oli märkä, niin luisto oli silti huono. Surkea voisin sanoa. Mutta hei, sehän kasvattaa voimia ja luonnetta :)

Kiitos Viljo Levelä ja paikallinen kyläseura

Läheltä käytti ettei kelkka jäänyt tähän vesilammikkoon jumiin... Minä kiersin sen sivusta, mutta silti sukset upposivat vetisen lumimössön läpi lammikkoon. Ei ihan sitä mitä lähdin hakemaan...

Sisu on se millä mennään jos olosuhteet eivät jelpi yhtään. Koska oma henkilökohtainen kertahiihtomatkaennätys (30,5 km) oli jo ylitetty, ajattelin että ei tästä nyt niin pitkä matka ole siihen viiteenkymppiin. Ja olihan minulla todella hyvät eväät mukana! Pidin muutaman eväspaussin, käyden autolla popsimassa kanamunaleipiä ja lämmintä mehua. Ja tietty vettä.

Viimeiset viisi kilometriä olivat - hmm - aika raskaita. Täytyy myöntää. Olisivat olleet varmasti vähemmän raskaat, jos keli olisi ollut toinen, ja sukset toimineet moitteetta. Tuli kuitenkin itselle se varmuus, että 50 km on ihan ok matka. Se voi olla jopa kiva matka. Se menee suht helposti. Kunto riittää. Pää kestää. Ja pää kestää 50 km myös (anteeksi ruma sana) paskassa kelissä ja täysin väärillä voiteilla.

Lopputulema - ilo ja onni! Mie tein sen.

Nyt tuntuu polvissa. Ja vähän oikeassa kädessä. Koko matkalta. Aina se tuntuu oikealla puolella jos jossakin tuntuu. Ja huomenna tuntuu varmasti vähän enemmän. Mutta se on siinä. Sitä ei kukaan ota minulta enää pois :)