Teräsnaisen on helppo hymyillä!

Mie oon nyt teräsnainen! Voin kertoa että fiilikset on katossa, ja olen marinoinut itseäni onnen tunteessa nyt muutaman päivän. Pitkikset on niin mun juttu (enkä puhu nyt housuista). Saan vaan niin mukavat kiksit siitä kun pistän itteäni likoon tuntitolkulla.

Niin, olen minä kyllä spekuloinut jo silläkin että olisiko voinut vähän kovempaa vetää... Olo on huolestuttavan reipas, eikä mikään paikka ole kipeä. Reisissä vähän pientä tuntemusta, niinku nyt sellaisen pidemmän ja reippaamman juoksulenkin jäljiltä välillä on.

Mutta, tavoite oli päästä maaliin. Saada teräsnaisen titteli ja tietää että pystyy tuohon suoritukseen. Tämä reissu piti tehdä vasta ensi vuonna, joten etuajassa ollaan. Seuraavalla kerralla sitten sitä ajan kiristystä...

Ensin kuva maaliintulosta ja sitten miten sinne päästiin.

Laitoin ilmon kisaan heinäkuun alussa, eli aivan puskista tuli tämä reissu. Pari kuukautta aikaa valmistautua kisaan. Toki ajatustyötä oli tehty jo aiemminkin kesällä. Almere valikoitui ajankohdan ja reitin tasaisuuden perusteella. Ja tietty inhimillisen lentomatkan vuoksi myös.

Reissuun lähdettiin ukkokullan kanssa. Sanoin että tartten kaverin taluttamaan minut tien yli ja vahtimaan että en haahuile auton alle, olen varmasti kisapaikalla niin jännityksestä pöllämistynyt. Apua oli kyllä myös reissukassien kanssa kaverista, sillä fillarilaukku ja iso matkalaukku olisi ollut aika tappoyhdistelmä liikutella itsekseen. Niin ja kuunteli se myös kiltisti kun minä pulisin ääneen huoliania ja haaveitani tulevasta reissusta.

Mie ja Toni. Selvittiin hotelli Vand der Valkiin!

Hotellissa oli hulppeat tilat kasata fillari!

Lennettiin Amsterdamiin jo torstaina, kun kisa oli lauantaina. Tämä siksi että perjantaina klo 13 oli kisainfo, jonka halusin päästä kuuntelemaan. Olisi tullut turhaa kiirettä ja stressiä yrittää ehtiä perjantai aamun lennolla ajoissa paikalle. Aikataulu oli hyvä myös siksi, että torstai-iltana pääsimme testaamaan uintireittiä.

Torstai:
Amsterdamissa aamusta, Almereen junalla, siitä bussilla Van der Valk hotellin lähistölle ja laukkuja raahaten hotellille. Myöhäinen lounas (pastaa) hotellin ravintolassa, pyörän kasaus ja illalla testaamaan uintilenkkiä. Testiaika klo 19 paikallista aikaa. Uinnin jälkeen vähän iltapalaa kylillä ja sit hotellille huilimaan.

Testilenkille lähdössä

Poijut olivat vielä torstaina vähän miten sattuu, oli haasteita pysyä reitillä. Onneksi meitä oli useampia mukana.

Oli tosi hyvä että testasin uintireitin. Se mitä olen pelännyt aina kaikkein eniten avovedessä, oli nimittäin reitillä vastassa. Vesikasveja! Paljon! Naamassa, käsissä, nilkoissa. Näin järven pohjan kun uin kasvimattojen yli keskellä järveä. Pohja - tai ainakin kasvien latvukset olivat ihan käden ulottuvilla. Nehän eivät mitään tee, mutta tällä ei olekaan mitään tekemistä järjen kanssa. Pelkäsin ihan pirusti. Keskityin katsomaan edessä menevän kantapäitä ja yritin hengittää rauhallisesti.

Tämä harjoitus valmisti minua hyvin kisapäivään. Tein mentaaliharjoitukset ja strategian miten selviän kisassa hyperventiloimatta. Tiesin kisassa mitä odottaa. Se, ja kisa-adrenaliini vauhdittivatkin minut hyvään uintiaikaan.

Perjantai:
Kiireetön aamiainen (ja terveellinen). Ei pekonia, ei nakkeja, ei kanamunaa. Hissuksiin kohti Almeren keskustaa ja kisakeskusta. Enkunkielinen kisainfo klo 13, rekkaroituminen ja nippu kasseja, tarroja ja kisatatskoja mukaan. Ihmeteltiin hienoa ostoskeskusta ja pällisteltiin järvelle että mitenkäs ne poijut nyt siellä pönöttää. Hotellille, ruokaa (kanasalaatti), päikkärit, fillari ja vaihtopussukat kyytiin ja viemään niitä kisakeskukseen. Aikamoista surffausta sinne ja tänne siis. Jos menisin Almereen toistamiseen, yrittäisin saada majapaikan Apollo-hotellista joka on ihan kisakeskuksen vieressä... Satoi vettä. Fillari telineeseen, pussukat vaihtoteltan naulakkoon ja iltapalan kautta huilimaan. Illalla vielä tatuoinnit käsivarteen.

Jännitys alkoi tiivistyä. Säätiedotusta tuli selailtua puolen tunnin välein. Ihan niinku se siitä mihinkään muuttuisi. Vesisadetta ja ukkosen vaara. Ja vähän auringonpilkistystä. Mieti siinä sitten mitä pistät koko päiväksi päälle!

Yön nukuin levottomasti ja heräsin aikaisin. Kuuluu asiaan, sille ei kai oikein voi mitään...

Lauantai - RACE DAY!

Aamulla ylös viideltä ja aamiaiselle 5:17. Koko kroppa hytisee ja tutisee jännityksestä. Aivan mahtavaa. Just tämän takia täällä ollaan. Aamiaissali on täynnä yhtä hukassa olevia trinistejä. Syödään mitä pystytään - eli aika vähän. Croissanttia ja jogurttia myslillä. Vähän hedelmää. Muu ei maistu, ei uppoa. Tutustun aivan mahtaviin kanssakisaajiin. Ovat suurelta osin miehiä kyllä, naisia näkee aika vähän. Hätäilin siinä ääneen että milläköhän pääsen kisakeskukseen ja mistä löydän jalkapumpun että voin tarkistaa fillarista vielä ilmanpaineet - kääk! Nou worries, sano kaveri. Pääset mun kyydillä ja siellä on kavereilla noin sata pumppua, saat varmasti lainata :) Tämä on yksi ihania asioita trinisteissä. Jelpitään ja kannustetaan toisiaan. Ollaan tultu voittamaan ittemme, ei taistelemaan muiden kanssa. Tai no tietty eliitti kilpailee, ja pari siitä seuraavaa. Mutta nekin on ihan taviksia. Kannustavat meitä hitaampia.

Vettä sataa! Ennen starttia törmään tietty Veeraan. Veerasta lisää pyöräspiikissä.

Uinti 2 x 1,9 km kierros:
Veden lämpötila 18,8 astetta eli ihan bueno. Järjestäjä sössi lähdön. Piti olla ryhmät 7:30 ja 7:35, mutta päästivät vahingossa kaikki samaan starttiin. Meitä oli siis tosi paljon. Ensimmäinen kierros oli järkyttävää ruuhkaa. Olisin ajatellut että pahin ruuhka helpottaa ekojen poijujen jälkeen, mutta ei. Kämmentä tuli takaraivoon oikein huolella, ja joku yritti ihan tosissan uida minusta yli. Tämäkin toki kuuluu lajin luonteeseen.

Ruuhkasta sisuuntuneena en muistanut panikoida vesikasveja. Valitsin sopivaa vauhtia (ja oikeaan suuntaan) menevät jalat eteeni ja annoin mennä. Joku yritti puskea väliin, mutta minä en antanut paikkaa! Mietin mielessäni että nuo on minulle varatut kantapäät, minä peesaan niitä. Elä yritä siihen väliin yhtään.

Tokan kierroksen loppupuolella oikea pohje antoi merkkejä krampista. Nilkka alkoi vääntyä kramppiasentoon ja pohje kipuili vähän. Siinä samassa liike pois jalasta kokonaan ja vasemmalla kintulla vaan sen verran peesiä että pysyi pylly ylhäällä. Käsillä vauhtia entistä kovemmin.

Ylös vedestä ajassa 1:11, joka on minulle ihan ok aika, ja kaiken kaikkiaan ihan hyvä tulos. Mutta se oli tiedossa, uinti on minulle lajeista vahvin.

T1 eli vaihto uinnista fillariin:
Otin vaihdon rauhallisen reippaasti. Märkkärin kanssa menee aina aikaa, mutta nyt meni lisäaikaa kun temmoin pitkähihaista paitaa märkään kroppaan. Ja hanskoja käsiin. Olivat pelotelleet nuo reitillä ennen kisanneet, että sade ja tuuli on tappava yhdistelmä. Vaatetta pitää olla riittävästi päällä. Vaihtoon meni aikaa noin kuusi minuuttia.

Kohti fillariosuutta. Pyöriä on paljon rekeissä, ja se tarkoittaa sitä että olin nopea uinnissa.

Pyöräily 2 x 90 km:
Tätähän minä jännitin eniten etukäteen. Fillari on minulle selkeesti heikoin laji, ja sitä on kisassa kaikkein eniten. Kasvun paikka. Mukana oli kaksi varakumia rengasrikon varalta, mutta tiesin että jos joudun vaihtopuuhiin niin aikaa palaa. Harjoitusta on siitä hommasta ihan liian vähän ja vain siisteissä sisätiloissa, ei vesisateessa kadun varressa.

Ekan 15 kilometrin aikana näin kolme kisaajaa juurikin noissa äsken mainituissa puuhissa. Ei helpottanu jännitystä... Otin fillarin rauhallisesti. Varmasti liiankin rauhallisesti. Pidin sykettä noin 140 tuntumassa tai vähän alle. Varmistelin että jalat kestää juoksun. Nyt niitä uinnissa minun taakse jääneitä kavereita alkoi suhata ohi oikein urakalla. Veerakin paineli ohi ja huikkasi tsempit mennessään. Veeraan tutustuin Turun puolikkaalla ja Veera oli lisäkseni ainoa suomalaisnainen kisassa. Ja sattui vielä samaan ikäsarjaan. Oikein mukava tyyppi. Ja minua nopeampi (ainakin tänä vuonna! vink vink Veera :))

Matkalla napsin geelejä, protskupatukkaa ja urheilujuomaa. Jossain vaiheessa reittiä otin myös huollosta banaania. Alkoi tehdä mieli pureskeltavaa. Huoltoja oli tiheään ja niissä oli hyvät tarjoilut. Vessareissuja tein pyörän aikana kaksi kertaa. Miksi mainitsen tämän? Siksi että jokainen ylimääräinen paussi on myrkkyä kisa-ajalle.

Maisemat olivat mahtavat ja reitti tasainen. Tuuli oli maltillinen, mutta sen huomasi kyllä vastatuuliosuudella että sitä oli. Säätiedotuksen mukaan noin 4-5 m/sek. Myötäiseen mentiin reitin alussa ja se oli juhlaa. Keli parani, ja jossain välissä paistoi oikein aurinko. Alkoi tulla lämmin pitkähihaisessa ja tuuliliivissä. Vaan sekin korjaantui kun ukkoskuuro rakeineen ja kovine tuulenpuuskineen pyyhkäisi yli 20 km ennen reitin valmistumista. Rakeet hakkasivat naamaa niin että olin todella tyytyväinen ajolaseista! Onneksi kuuro oli lyhyt. Olisi ollut pitkät kilsat siinä tuulessa ja sateessa mennä pyöräily loppuun.

Kuvaajia oli radalla paljon ja heille tulee aina peukuttaa

Tuuliliivi ja pitkähihainen eivät olleet liikaa tällä kertaa

Juomapullot ovat vaihtuneet järjestäjän tarjoamiin. Nestettä kuluu vaikka keli on harmaa ja sateinen

Jos matkalla on useita tuulimyllyjä, voi arvata että alueella on suht tuulista

Matkalla näin useita keskeyttäneitä. Itse psyykkasin itseäni eteenpäin ja mietin mielessäni että joka kilometri lähempänä seuraavaa vaihtoa on askel lähempänä ehjää ajoa. Ja ehjiä renkaita. Miten mie sitä renkaanvaihtoa niin kovasti jännitänkin!

Vaihtoon tulin fillarista ajalla 6:59. Ei kovin ihmeellinen aika, mutta minulle ok. Viime keväänä en nimittäin olisi uskonut että jaksan edes pyöräillä tuota matkaa. Ainakaan ilman pausseja. Kaikkea sitä itestään oppii kun ikää tulee!

T2 eli vaihto fillarista juoksuun:
Otin myös tämän vaihdon rennon reippaasti. Pitkähihainen ja liivi saivat lähteä ja jatkoin matkaa kisapuvussa ja lippiksessä. On muuten hyvin palvellut lippis. Kippis sille. Aikaa vaihtoon meni noin viisi minuuttia.

Juoksu 6 x 7 km järven ympäri:
Keli oli parantunut ja saimme oikein auringonpaistetta mukaan lenkille. Lähdin juoksemaan ajatuksella että rauha maassa, ota iisisti. Alkuun vauhti meinasi karata (jalat käyvät kierroksilla fillarin jälkeen). Rauhoitin vauhdin 6 min/km pintaan ja yritin pitää siinä. Huoltoja oli tiheään ja niistä napsin taas sitä mikä maistui. Nesteet valuivat läpi, ja pissareissuja kertyi juoksuosuudella muistaakseni peräti neljä. Voi olla että niitä oli vaan kolme, mutta sen muistan että vähän väliä pissatti.

Rusinapullaa oli ihan pakko maistaa kun niitä oli tarjolla. Ei ole mun juttu. Mutta nyt on maistettu. Huolloissa oli myös banaania, appelsiinilohkoja, suolakeksejä ja -tikkuja, Cokista, urkkajuomaa ja vettä (alkoikohan tuossa kohdin jo vähän pää sumeta kun mietin vaan mitä ruokaa on tarjolla :)) Oikeesti minun teki mieli kunnon ruokaa. Niinku vaikka makrulaatikkoa.

No mutta. Vauhti hiipui hieman ja otin uudeksi tavoitteeksi kierrosajan 45 min. Se antaisi armoa per kilometri, mutta pitäisi vauhdin yllä. Sillä vauhdilla loppuaika olisi neljä ja puoli tuntia. Ei mikään hyvä minulle, mutta näissä olosuhteissa kelpo aika kuitenkin.

Ukkokulta ilmestyi radalle! Napsi kuvia ja huuteli tsemppejä. Oli kyllä kiva nähdä oma ukko kannustamassa. Tuli meinaan välikuolema kierroksella viisi. Heti kiekan alussa. Oksut kävi kurkunpäässä jättäen kirpeää makua suuhun. Vatsa sanoi että nyt likka hellitä tai pistetään kaikki geelit yläkautta pihalle. Tottelin vatsaa (sille pitää olla kiltti meinaan) ja kävelin suosiolla useita pätkiä sillä kierroksella. Välillä hölkkäsin ja sitten taas kävelin. Kuulostelin oloa ja mietin että maaliin on aika pirusti matkaa jos pitää loppumatka (siinä kohdin noin 12 km) kävellä. Oma analyysini oli, että hörpin alussa liikaa Cokista. Se alkoi sauhuta ja kuplia mahassa.

Pisteet vatsa - minä 0-1. Taktiikka toimi ja olo helpotti. Otin nestettä enää appelsiineistä, ja suolaa suolatikuista. Vesimukista kaadoin vedet päähän että pysyi aivot sopivalla lämpöasteikolla. Toki iltakin viileni jo tuossa vaiheessa. Viimeisen kierroksen sain juostua jo melkein kokonaan, ja itse asiassa olo tuntui jotenkin tosi vahvalle. Olisko johtunut siitä että maaliviiva läheni ja näytti varmalta että pääsen teräsnaisena kotiin. Hymyilytti. Hypitytti. Pakahdutti. Muistin kertoa radan varren kannustajille että minä se olen jo vikalla kiekalla! Kannustuksia sateli "Raisa, you can do it" "Do it for the girls". Oli hauskaa kuulla oma nimi ventovieraiden suusta. Numerolapussa oli etunimi oikein isolla fontilla joten kannustus oli tehty helpoksi. Juoksuun käytin aikaa 4:35.

Maalituuletukset aloitin jo hyvissä ajoin. Parisataa metriä ennen maalia :) Toni hyppäsi radalle ja juoksi pätkän minun kanssa. Pääsi viralliseen kisavideoonkin mukaan. Kaverit Suomessa bongasivat livelähetyksestä.

Maalissa ajalla 12:58:50

Sain lämpöpeiton ympärilleni, mitalin kaulaan ja karssua. Huikee fiilis. Lämpöpeiton funktiota en alkuun tajunnut, koska kävin niin kierroksilla että höyry nousi päästä. Kun vähän rauhoituin niin tulihan se kylmä sieltä. Ilta oli jo pitkällä ja aurinko laskenut. Keli oli viileä.

Hain vaihtovaatepussin, vaihdoin kuivaa ja puhdasta päälle, hain muut vaihtopussit ja fillarin, etsin Tonin käsiini ja lähdettiin hotellille. Pyöräillen! Mieti :) Kaiken jumpan jälkeen fillaroitiin hissukseen neljä kilsaa hotellille. Se oli kyllä hyvää loppuverraa.

Hotellilla huomattiin että olin saanut väärän mitalin! Note to myself and others - tarkista aina mitali heti maalissa. Ainakin jos samassa kisassa on eri sarjoja. Mulla oli puolimatkan laatta kaulassa. No way! En tullu tänne asti väärää mitalia hakemaan. Eiku viestiä kisajärjestäjälle ja sovittiin treffit aamuksi mitalinvaihtoon.

Syötiin myöhäinen illallinen hotellilla. Miten hyvää voi olla ruoka! Ja lasi viiniä! Ja suklaati jälkkäriksi!

Yön nukuin huonosti. Muutaman tunnin vaan. Mutta sen nyt arvasi etukäteen. Kroppa kävi  kierroksilla, ja käy varmaan vielä muutaman päivän.

Sunnuntai: 
Aamulla pyyhälsin ennen aamiaista kisakeskukseen vaihtamaan mitalin. Aamiainen (pitkä ja pekoninen), pyörän pakkaaminen, kamojen pakkaaminen ja päiväunet. Pidennettiin lähtöaikaa kolmeen saakka koska lento lähti vasta illalla. Se oli hyvä idea. Viisitoista euroa kunnon päikkäreistä tuntui tosi edukkaalta kaupalta.

Kentälle ajeltiin kuin kuninkaat taksilla. Because we are worth it. Ei houkuttanut raahata kantamuksia bussille (pysäkille noin 600 m), nostella niitä junaan ja juna-asemalta kentälle. Lento oli ajallaan, ja kotona oltiin yhdentoista jälkeen. Kamat tippu käsistä ja nää paineli nukkumaan.

Reissu valmis ja teräsnaisen titteli hallussa.

Kiitos:
Toni kun sain treenata koko kesän ihan hulluna ja olit mukana kisassa, lapset että äiti saa tarjoilla välillä eineksiä kun aika ei riitä kokkaamiseen, Mamma kun jelpit muksujen kanssa, Jarmo hyvistä ohjelmista ja vinkeistä, Kalevi että sain viritellä just ennen kisaa työpäivät sopimaan tiukkaan treeniputkeen, treenikaverit huikeesta kannustuksesta ja että ootte niin ihania, kaikki sukulaiset ja kaverit ja tutut jotka peukutitte somessa ja kannustitte ja uskoitte että tästä tulee totta!

Raisa