Ohjelmoimaton olotila

Päämäärätön ja ohjelmoimaton vaihe treenissä - uhka vai mahdollisuus?

Sivusin jo viime vuonna muutamassa postauksessa tunnetta siitä että paras terä ja kilpailuvietti antaa odottaa itseään. Oikeastaan tunne alkoi jo viime keväänä. Lahteen oli tosi kiva mennä IM puolimatkalle kun sinne tuli paljon kavereita ja kisa oli ihan oman kylän naapurissa. Toisaalta Lahden jälkeen ajattelin että jos Kalmariin ei olisi lippua ollut niin yhtään ei olisi harmittanut. (oikeesti olisi kyllä varmasti harmittanut loppukesästä, mutta siis kesäkuussa fiilis oli tuo). Kalmar meni hyvin, ja olin oikein iloinen että sinne menin.

Vuosi meni hyvin, treeni oli kivaa ja ennätyksiä tuli. Koko ajan takaraivossa kuitenkin koputteli ajatus että ihan kaikkea en antanut. Se viimeinen palo oli jotenkin kadoksissa. Toki tein kisoissa parhaani ja treenitkin vedin innolla, mutta silti oli jotenkin jarru päällä.

Ajattelin viime kesänä, että lopetan triathlonin Kalmariin. Olen saanut lajilta sen mitä halusin. Selvisin täysimatkan läpi Almeressa 2017, ja todistin Kalmarissa 2018 että läpipääsy ei ollut vahinko, ja pystyin tekemään matkan lähes tunnin nopeammin kuin edellisenä vuonna. Jaksaisinko siis motivoitua siitä että hinkkaan jatkossa minuutteja pois? Tuntia on aika vaikea enää tiputtaa - ainakaan vuodessa.

Varasin sitten kuitenkin lipun IM puolimatkalle Lahteen kesälle 2019. Ihan vaan siksi että se on lähellä, kaverit lähtevät taas mukaan, ja on kiva vertailla miten sama reitti menee eri vuosina. Muuta triathloniin liittyvää suunnitelmaa ei toistaiseksi tälle kaudelle ole. Olen laskenut sen varaan, että paikan saa ainakin jostain Challenge-sarjan (pitkästäkin) kisasta jos siitä kohdasta alkaa taas pistää. Turun puolimatkaa mietin myös tovin, mutta päädyin siihen, että se on nähty nyt kaksi kertaa ja se riittää tässä kohdin.

Toisaalta ajatuksissa oli jo jonkin aikaa pyörinyt haaveet polkujuoksusta ja hiihdosta. Poluilla kävinkin syksyllä, ja varasin paikan Nuts Karhunkierrokselle tulevalle toukokuulle 55 km sarjaan. Sinne lähden hyvin nöyränä ja kunnioittaen matkan haastetta. Hiihtämään puolestaan on päässyt tänä talvena Mäntsälässäkin. Viime vuoden puolella yksi 16 km lenkki, ja tammikuulla taitaa olla kohta satku kasassa. Mukavaa puuhaa. Välineitä päivitin sen verran, että 20 v sitten ostettu pertsapaketti päätyi tyttäreni käyttöön, ja itselle hommasin karvapohjat ja kunnon monot. Ja termari-vyölaukun pidempiä lenkkejä varten.

Mäntsälän kaasulinjan ladulta tammikuussa 2019

Välineet päivitetty 2019 (tumput vanhaa mallia :))

Tämän vuoden toukokuussa tulee 6 vuotta siitä kun aloin valmistautua elämäni ekalle puolimaralle ja ennen viime syyskuuta oli ohjattua treeniä takana reilut kolme vuotta. Kansalaisopiston juoksu- ja triathlonkurssilta alkanut innostus ja siellä yhteen hitsautunut mahtava porukka ovat siivittäneet tuloksia vuosi vuodelta eteenpäin. Kalmarin jälkeen halusin kuitenkin ottaa vähän taukoa valmennuksen suhteen ja tehdä treenit kokonaan fiilispohjalta. Jarmohan on mahtava valmentaja ja valanut minuun uskoa silloin kun olen ollut sitä mieltä että tuleva kisa menee varmasti penkin alle ja totaalisesti aliarvioinut kykyni :). Nyt tuntui kuitenkin siltä, että kun minulla on oma päämäärä kadoksissa, niin yhteistyöstä ei tässä kohdin saa kumpikaan ihan parasta irti. Olen siis ollut ohjelmoimattomassa tilassa nyt kohta viisi kuukautta.

Jollakin voisi vastaavassa tilanteessa olla haasteena se, että kun ei ole ohjelmaa niin ei tule treenattua. Minun haasteeni on vähän päinvastainen. Olen tässä kuulostellut omaa kroppaa ja katsellut Garminin dataa. Tahtoo nimittäin omassa ohjauksessa jäädä lepopäivät pitämättä. Jossain kohdin se alkaa painaa tukkoisessa reidessä ja näkyä leposykkeen nousuna. On vaan niin kivaa treenata! Olen yrittänyt pitää treeniä monipuolisena ja tehdä eri tyyppisiä ja tehoisia treenejä. Tri-lajien lisäksi ohjelmassa on ollut voimatreeniä enemmän kuin ennen (just se mitä olen aina vältellyt) ja nyt talvella hiihtoa. Olen antanut tilaisuuden tehdä varkaan ja pukenut justiin ne treenikamat päälle mikä laji on eniten justiin siinä kohdassa houkutellut. En edes potenut huonoa omaatuntoa kun skippasin taas pari salia ja hiihdin sen sijaan ihanassa auringonpaisteessa nivuseni tukkoon.

Miten tästä eteenpäin? Mie en tiedä. En vieläkään. Tänään mie pidän lepopäivän (jo toisen tammikuussa...), ja ens viikonloppuna mie ainakin hiihdän.