Reissu tehtiin tyttöporukassa Etelä-Saksaan Bad Aiblingin pieneen kaupunkiin tunnin ajomatkan päähän Münchenistä. Kaupungin liepeillä on hienoja patikointipaikkoja ja huippuja valloitettaviksi. Ja sieltä ajaa tunnissa Itävallan puolelle kipuamaan naapurimaan huippuja.
Majoitus oli tuttavaperheen nurkissa ja alla vuokra-auto, jolla välimatkat taittuivat tosi näppärästi. Navigaattori tuli muuten tarpeeseen, suosittelen! Perillä oltiin torstaina illalla, ja illan ohjelma oli syödä hyvin, tutkia karttoja, suunnitella tulevia reittejä ja valmistautua elämykseen.
Perjantaina pakattiin eväät reppuun, patikointivarusteet päälle ja suunnattiin kohti Rotwandia. Parkkipaikalta on suht pitkä matka tasaista reitin alkuun, mutta itse reitti oli hieno ja nousua riitti. Ensimmäisen päivän saldo oli Rotwandin kierros. Huipulla ei käyty, koska pimeä puski alkuillasta päälle.
Aikaa reitin kiertämiseen (evästaukojen kanssa) meni viisi tuntia. Kilometrejä tuli tallattua reilut 17 ja korkein piste reitillä oli 1716 metriä. Varsinaista nousua tuli noin kilometri, sillä lähtöpaikka oli jo itsessään 750 metrissä. Aivan mahtavaa treeniä!
Seuraava päivä otettiin vähän iisimmin. Mukaan lähti muutama kaveri, vauva ja pari koiraa. Ei sillä, kovakuntoista porukkaa kaikki. Ilma oli sumuinen, mutta mieliala korkealla. Matkalla poikettiin Schuhbräualmin kahvilaan nauttimaan teetä ja omenapiirakkaa. Myös vauva sai ruokaa ja puhtaat vaipat. Paikka on muuten kuuluisa hyvästä palvelustaan ja näytti olevan etenkin maastopyöräilijöiden suosiossa.
Matkaa reitille tuli just vajaa kymppi ja korkein piste oli 1279 metrin korkeudessa. Oikeellista nousua tällä reissulla vain neljäsataa metriä sillä parkkipaikka oli yli 800 metrin korkeudessa meren pinnasta.
Sunnuntaihin, eli kolmanteen reissupäivään valittiin taas pidempi ja vaativampi reitti. Puikattiin autolla Itävallan puolelle ja lähdettiin kipuamaan kohti Sonnwendjochin huippua. Se olikin itsensävoittamisen paikka tällaiselle korkeanpaikan kammoiselle kuin minä! Huipulla oma mittari näytti 1990 metriä, viralinen kyltti tosin vain 1986 m. Lähtö 1300 metristä, joten ylöspäin kivuttiin melkein 700 metriä. Huippuhienoa!
 |
| OMG! Enhän vaan putoa reunan yli! |
Huipun ympärillä oli sumua ja pilviä. Tuuli puhalsi viileästi ja näkyvyys oli suhteellisen heikko. Summitilla tuli tunne, että en ikinäkoskaan uskalla lähteä samaa reittiä alas, lierin kuitenkin ihan takuuvarmasti rinnettä alas kiihtyvällä tahdilla!
Uskalsin, eikä se itse asiassa ollut edes ihan niin pelottavaa kuin olin kuvitellut.
Kun päästiin jonkun verran alaspäin ja saavuttiin uusien reittien risteykseen, päätettiin lähteä kohti Valepia, joka on Saksan puolella. Taivallettiin reilu tunti aika lailla haasteellisia polkuja rinteen kupeessa kohti rinteen toista reunaa. Hyvin nopeasti kävi selväksi, että emme mitenkään ehdi Valepiin ja takasin ennen pimeää. Pidimme siis evästauon sopivassa kohdin ja ihailimme auringonpaistetta joka helli meitä rinteen pohjoispuolella. Kannatti tosiaan tehdä reissu sinne, näkymät olivat henkeäsalpaavat ja ilma lämmin ja suojaisa.
Viihdyttiin reissussa 6,5 tuntia, ja olisi viihdytti pidempäänkin, mutta iltaa vasten oli pakko lähteä kohti autoa. Pimeä tuli aikaisin, kuudelta hämärä ja puoli seitsemältä täysi pimeys. Näiltä poluilta on syytä olla siinä vaiheessa pois. Matkaa kilometreissä tuli 16,5 keskisykkeellä 106. Toki nuo luvut sisältävät muutaman eväspaussin ja muitakin stoppeja maisemien ihailun merkeissä. Tälle reissulle ei tultu juoksemaan!
Kotiinlähtö oli varattu maanantaille. Minä olisin voinut ottaa saman tien viikon lisää vapaata ja patikoida vaan päivästä toiseen. Jalat olivat aamuisin hieman jäykät, mutta mistään ei kolottanut ja veri veti rinteeseen.
Lähtöpäivänä tehtiin vielä pieni rauhallinen kolmen tunnin kävely aamupäivästä, lähtö Schweibernin parkkipaikalta, nousua muutama sata metriä kohti aurinkoista huippua. Se on sentään mielenkiintoista, miten sumu ja pilvet pyörivät laaksossa, mutta samaan aikaan ylempänä paistaa aurinko kauniisti.
Neljän päivän saldo siis 17,5 tuntia patikointia, kilometrejä yli viisikymmentä, muutama lähes kahden kilometrin huippu, aika monta palaa suklaata ja eväsleipiä, mukavaa seuraa, uusia oppeja ja levännyt mieli!
Täytyy myöntää että pieni pala sydäntä jäi vuorille! Ei tule varmasti olemaan viimeinen kerta tätä sorttia. Ja nälkä kasvaa syödessä. Pidempiä reissuja, korkeita huippuja, mielettömiä maisemia, eväitä ulkosalla, liikuntaa, itsensä voittamista, aurinkoa, sumua, eläimiä, vuoristoteitä, elämyksiä, muita patikoitsijoita ja viihtyisiä vuoristokahviloita. Aivan mahtavaa! Suosittelen!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti