Luomilomaa

Liittyykö tämä kirjoitus jotenkin treenaamiseen? Liittyypä hyvinkin. Kerron tässä millainen operaatio on luomenpoisto laserilla ja miten se vaikuttaa seuraavien viikkojen harjoitusohjelmaan. Kuitenkin niin, että olemme kaikki yksilöitä joten joku muu voi kokea asian toisin tai toipua nopeammin tai hitaammin.

Myönnän heti alkuun että olen vähän turhamainen. Se oli rehellisesti sanottuna suurin syy siihen että poistatin luomia kasvoistani. Olen somettaja ja selfieaddikti. Napsin kuvia ja postaan niitä Instaan, Faceen ja blogeihini. Kasvoissani oli häiritsevän iso luomi, joka hyppäsi esiin aina kuvissa ja alkoi ärsyttää minua kerta kerralta enemmän. Aloin ottaa kuvia siten että kasvoistani näkyi vain puolet. Se luometon puoli...

Toisaalta olen myös oppinut että luomien ja melanooman kanssa ei ole leikkiminen. Äitini on tehnyt lähes koko työuransa sädehoitajana ja pelotellut minua riittävästi. Kulmakarvassa oleva luomi altistuu nyppimiselle, värjäämiselle ja auringolle. Tosin lääkäri sanoi että luomi ei ole siitä moksiskaan, mutta silti se huoletti minua.

Tässä ensin kuva eiliseltä. Punainen pikkurupi pilkistää myssyn reunan alta. Pikkurupia ei enää ole ollenkaan. Olen ensimmäisellä kunnon lenkillä kahteen viikkoon ja intoa täynnä. Askel on kevyt ja mieli pulppuilee. Sykkeen nostaminen saa aikaan ihania fiiliksiä.

Nyt kun olet nähnyt tilanteen eilen, näytän mistä kaikki alkoi! Tiesin kyllä että naamassani on iso luomi. Mutta sitä en tiennyt että siitä kasvaa jättikarvoja! Kun meikkaan tai katson muuten peiliin, katson itseäni yleensä aina suoraan edestäpäin ja tietyssä valossa. Mielessänikään ei käynyt, että kun valaistus ja kuvakulma on sopiva, jättikarvat tursuavat naamastani. Nuuksion retkeilyreissulla oltiin ukkoni kanssa ja napsittiin kuvia. Niitä kun reissun jälkeen katselin niin totuus valkeni. Ja tästä kuvasta on siis kyse (ukko rajattu pois)

Kuva otettu Nuuksiossa lokakuussa 2015

Tuosta kuvasta alkoi karvojen vahtiminen ja nyppiminen. Ja luomen piilottelu kameralta.

Luomesta oli toki keskusteltu joskus aiemmin jo lääkärin kanssa. Diagnoosi oli silloin, että vaatii plastiikkakirurgia ja lopputulos on silti epävarma. Kasvojen alue ja keskellä kulmakarvoja on haasteellinen kohta leikellä luomia pois.

Googletin asiaa ja löysin luomien laserpoistosta kertovia sivuja. Siellä mainostettiin miten kasvoistakin saa luomet helposti ja siististi pois. Nopea toimenpide ja hyvä jälki. Kuulosti justiin minun jutulta! Varasin siis ajan Laser Tilkkaan Helsinkiin.

Koska potilasohjeessa sanotaan että polttojälkeä tulee suojata vedeltä ja lialta (ja kovalta hikoilulta) muutama viikko, varasin ajan heti kisakauden jälkeen. Vantaalla lauantaina puolimaran enkka, ja tiistaina luomenpoisto. Aikoja sai tosi nopealla aikataululla ja valittavissa oli hyvin myös ilta-aikoja.

Lääkäri tarkisti luomet. Ison, sekä pari pienempää. Samalla operaatiolla saa poistettua useamman, joten olin päättänyt poistaa kaikki, jotta eivät alkaisi kasvaa. Yksi treenipaussi vaan minulle kiitos.

Itse operaatio kesti vartin. Luomet paikallispuudutettiin piikillä. Se oli operaation epämiellyttävin osa. Nippasi aika lailla, mutta oli nopeasti hoidettu. Sitten luomien laserointi, ihoteipit päälle ja kassan kautta ulos. Nopeaa ja tehokasta. Hintaa operaatiolle tuli 368 eur. Paljon tai vähän, riippuu mihin vertaa. Minä pidin hintaa kohtuullisena korvauksena elämänlaatuni parantamisesta.

Pikkuluomet olivat ohimolla ja leuassa

Heti operaation jälkeen ilman teippejä

Luomet poltetaan laserilla, ja ne sananmukaisesti haihtuvat ilmaan. Huoneessa käryää palava liha, ei niin miellyttävä tuoksu. Varsinkaan kun tietää että se on oma liha joka palaa. Mut ei satu yhtään.

Jälki on polton jälkeen musta. Poltettuun kohtaan palaa musta karsta joka kuivuu ruveksi muutamassa päivässä. Paranee parhaiten ilman mitään laastareita tai teippejä. Ihmisten ilmoilla käytin kuitenkin ihoteippiä jotta mustat pisteet eivät pomppaisi vastaantulijoiden silmiin. Kyllähän ne ihoteipitkin näkyvät, mutta ihmisten on helpompi ymmärtää laastari naamassa kuin iso musta läntti. Kai?

Heti operaation jälkeen teippien kanssa. Tilkan naistenhuoneessa.

Sitten alkoi mielenkiintoinen vaihe. Pari viikkoa arpien suojaamista. Ei hikilenkkiä, ei uintia, ei saunaa. Tukanpesu naama teipattuna, istuen jakkaralla ja pää takakenossa. Meikinpoisto puhdistuslapuilla. Ei rutiiniksi tullutta naaman aamupesua kylmällä vedellä.

Isommat teipit naamaan ja suihkuun

Ja sitten se treenipuoli. Olen aika lailla kova liikkumaan ja parin viikon treenikielto tuntui vastenmielliseltä. Ekan päivän olin kyllä vapaalla, mutta seuraavana tein kävelylenkin. Saatoin ottaa muutaman varovaisen hölkkäaskeleenkin. Sitten tein ihan kevyen lenkin, syke alle 130. Kävelyä vaan ja heti jos syke meinasi nousta. Sitten nostin henkisen sykerajan 140 ja ajattelin että ei sillä sykkeellä vielä viileässä syysilmassa hikoa.... ja sitä rataa. Puolitoista viikkoa operaation jälkeen tein jo reippaan lenkin, vähän hikeäkin. Kävin suihkussa ilman ihoteippiä ja musta rupi irtosi heti suihkun jälkeen. En auttanut ainakaan paljon... Ja eilen, eli just vajaa kaksi viikkoa himmailleena vedin sitten oikein reipasta sykkeennostolenkkiä. Punaiseen arpikohtaan pistelin Bepanthenia että ihoa ei kiristä ja se saa vähän hoivaa.

Punainen arpi on varmasti naamassa vuoden verran. Siis mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät. Reilussa vuodessa muuttuvat yleensä valkeiksi ja huomaamattomammiksi. Arven päälle voi kuitenkin käyttää jo meikkiä, jos arven haluaa peittää.

Eli summa summarum. Jos kärsit luomista kasvoissa, tämä voipi olla hyvä keino päästä niistä eroon. Tällä kokemuksella voin suositella toimenpidettä. Kevyttä treeniä pari viikkoa, kävelyä ja hölkkää tai rentoa fillarointia tai vastaavaa. Jos luomen saa pois leikkaamalla niin juttu on toinen. Luulen että toipuminen on nopeampi.

Näihin tunnelmiin. Suunnitelmissa kolmen viikon päästä elämäni eka täysimittainen mara kotinurkilla. Siitä lisää matkan varrella.

Mäntsälä maraton la 12.11.

Sain syksyn tullen päähäni ajatuksen juosta maraton vielä tänä vuonna. Ihan vaan kokeeksi. Pohja-ajan ensi kaudelle. Ilman sen suurempia tavoitteita.

Selailin kisakalenteria ja pähkin minne lähtisin. Harkitsin Kaarinan syysmaratonia, mutta sinne on matkaa ja se on ihan just (olen ollut hikiliikuntakiellossa nyt viikon luomenpoiston takia, ja pitäis olla vielä vissiin viikko, mutta en taida malttaa...) ja tuntui että en ehdi valmistautua fyysisesti enkä henkisesti.

Sitten sain hullun ajatuksen lenkkeillessäni varovasti kotikulmilla. Kevyttä hölkkää ettei hiki nouse... :) Keksin juosta maran Mäntsälässä. Idea lähti siitä kun vein meidän pikkuneidit monitoimitalolle sählyyn ja lähdin itse siitä pihasta Karjalaisten lenkille. Lenkki, joka on varmaan kaikille Mäntsäläläisille tuttu. Keksin että kun lenkin mitta on noin 6 km, niin sen kun menee seitsemän kertaa niin tulee mara! Auton takaluukkuun voisi varata juomaa ja evästä, moniksella pääsisi veskiin kierrosten välissä ja joka kierroksen jälkeen voisi päättää lähteekö seuraavalle. Reitti on aika lailla puoliksi soraa ja puoliksi asfalttia. Siinä on pari tien ylitystä, muuten se on suht rauhallista reittiä.

Reitinmittauslenkki 18.10.2016

Urheilukenttä - Vanha Porvoontie - Karjalaistentie - Vuotavantie - urheilukenttä

Lenkin mitta 6,15 km x 7 = 43 km. Mara ylittyy, ok?

Lähtö ja maali tässä? Kentän laidalla. Jos olisi oikea juomapisteenhoitaja apuna, hän voisi olla mahdolliselta sateelta suojassa lipan alla.

Ihan mahdottomat kiksit sain ideasta!

Ja sitten keksin heti perään että kysyn kavereita ja muita juoksuun hurahtaneita kaveriksi. Olis kiva juosta porukassa, tai ainakin niin että joku muu ihminen olis jossain matkan varrella... vaikka kävellen tai kannustaen. Päätin perustaa julkisen tapahtuman Faceen. Samalla laitoin sähköpostia muutamalle paikalliselle urheilutaholle suunnitelmistani.

Mitään halua ei ole alkaa paperisotaan tai viranomaislippulappuja täyttämään, joten virallinen tapahtuma tämä ei ole. Ilmoitus vaan että minä juoksen silloin Mäntsälässä maran ja olisi kiva saada kavereita mukaan.

Päiväksi valikoitui lauantai 12.11. eli isäinpäiväviikonloppu. Se oikeestaan siksi, että mun luomiruvet ehtii parantua, ehdin tehdä muutaman kunnon lenkin, ja meidän tri-porukan treenit ei vaarannu. Ja sunnuntain ehtii parannella jalkoja jos tulee taisteluvammoja. Prioriteetit kohdillaan!

Kattellaan kuin homma etenee, muutama rohkea on jo ilmaissut halunsa osallistua!

Kisakauden 2016 päätös Vantaalla täysi kymppi!

Tuntuu siltä että haluaa halata koko maailmaa!

Kisakausi 2016 ylitti odotukset ja sai huikean päätöksen eilen Vantaan maratonilla jossa juoksin puolimaralle oman ennätykseni. Paransin kevään HRC:n niukasta sub2 ajasta seitsemän minuuttia. Loppuaika oli 1:52,27. Niin, toki reittikin oli Vantaalla helpompi, mutta silti kukaan ei ota tätä minulta pois!

Miten tähän on tultu? Seuraavassa analyysiä kauden varrelta ja ennen sitä.

Aloitin juoksemisen kolme ja puoli vuotta sitten siitä että jaksoin hölkätä kolme kilometriä. Nuoruudessa paiskitut treenivuodet olivat historiaa ja aloitin siksi aika lailla nollasta. Välivuosia tavoitehakuisesta treenaamisesta oli kertynyt pitkälti yli kaksikymmentä. Innostuin, ja juoksin omaan kuntooni nähden liikaa. Sain jalkani kipeiksi. Milloin penikoista ja milloin lonkista.

Keväällä 2015 lähdin mukaan triathloniin, ensin lähinnä siksi että oppisin jotain uutta pyöräilystä. Pyöräilystä siksi, että jalat olivat juoksemisesta jatkuvasti kipeät ja piti keksiä toinen liikuntamuoto. Addiktio liikkumiseen oli kova. En varsinaisesti ajatellut alkavani kisaamaan triathlonissa, enkä kisannutkaan vielä sinä kesänä. Kisasin kesällä 2015 kylläkin liikaa juoksussa, treenasin edelleen liian kovaa ja olin edelleen kipeä jatkuvasti. Jäärästä päästä kärsii koko kroppa!

Triathlonkurssin veti paikallisen kansalaisopiston nimissä Deporte nimistä putiikkia pyörittävä Jarmo. Ammattivalmentaja ja intohimoinen triathlonisti itsekin. Kurssille sattui tosi mukava pieni porukka, joka innostui treenaamaan kimpassa myös kurssin jälkeen. Jarmo rupesi meille valkuksi.

Aloin totella ohjelmia. Talvi puskettiin peruskuntoa ylös, tehtiin vaihtelevia treenejä, treenattiin porukassa ja erikseen. Kunto koheni jotenkin salakavalasti taustalla. Itsestä tuntui aina pitkälle viime kesään että edistystä ei juuri tapahdu, mutta totuus on että pohjan rakentaminen vie oman aikansa. Ja joskus edistyminen näkyy "hypäyksittäin" eikä pikkuhiljaa.

Minulle henkinen käännekohta oli viime heinäkuu. Turun TRI puolimatka lähestyi ja aiheutti perhosia vatsaan aika lailla. Se motivoi miettimään ruokavaliota paremmin kohdilleen ja noudattamaan vieläkin tarkemmin valkun ohjeita treenin suhteen. Vähentämällä valkoisia jauhoja, korvaamalla pastaa ja perunoita kasviksilla, lisäämällä marjoja päivittäiseen ruokavalioon ja vähentämällä herkkujen napostelua paino tippui kesällä muutamia kiloja. Itse asiassa helmikuun "huippulukemista" syyskuun loppuun tippui kuusi kiloa. Se on prosentteina lähes kymmenen. Olo on paljon parempi - vähemmän turvonnut, ja juoksukin alkoi kulkea keveämmin. En siis aloittanut karppausta tai lopettanut herkuttelua kokonaan. Järkeistin vaan sitä mistä hiilarini syön. Sallin itselleni lasin tai pari viiniä tai kuivan siiderin silloin tällöin.

Se historian havinasta...

Vantaalle valmistautumiseen kuului laktaattimittaus joka tehtiin Jarmon kanssa kisaviikolla kevennetyllä kaavalla. Pari kilsan vetoa kentällä ja verrat. Tulokset vahvistivat omat tuntemukset, eli juoksukunto on tehnyt hyppäyksen ja tossu kulkee kevyesti. Kisaan lähdin suunnitelmalla 5:20-5:30/km ja lopussa sen mitä lähtee.

Lähdin 1:50 jäniksen kyydissä liikkeelle, mutta jäin hyvin nopeasti toteuttamaan omaa suunnitelmaani ja jänis kavereineen katosi horisonttiin. Onneksi matkalla oli paljon juoksijoita ja koko ajan oli edessä joku selkä jota seurata tai ohittaa. Taisin kyllä itsekin tulla ohitetuksia joitain kertoja. Juoksu oli kevyttä ja reitti armollinen. Ilma ihan mahtava. Melko tuulinen, mutta aurinkoinen ja sopivan viileä.

Kiitos kaverin huoltojoukoille eli Terolle kannustuksesta
ja kuvamateriaalista :)

Rullailin kilsoja, otin pari geeliä matkalla ja tarkkailin vauhtia ja sykettä. Syke pysyi hienosti anan puolella (keskisyke 172, max 180) koko matkan ajan kuten oli tavoitteeksi laskettu ;) Viimeiset kolme kilsaa tuntuivat jaloissa raskaalta. Sain jotenkin puristettua kuitenkin viimeisen täyden kilsan vielä 5:08! Ehkä siksi että tajusin alittavani toiveaikana reilusti. Kauden tavoitteena oli alittaa 1:55 ja sitä pidin realistisena tavoitteena vielä kisa-aamunakin. Säästyin krampeilta vaikka 500 m ennen maalia pohkeissa alkoi juilia. Suolaa oli mukana, mutta siinä kohdassa ei ollut aikaa alkaa kaivelemaan hippusia Spi-beltin syövereistä. Aattelin että nyt mennään täysillä maaliin vaikka jalka irtoais!

Maalissa onnellisena ja kaikkeni antaneena niinkuin urheilijan parhaana päivänä kuuluu olla!

Onnittelut myös mukana olleille kavereille ihan mahtavista tuloksista! Meidän TRI porukan Heli pisteli enkat uusiksi ja alitti tavoiteaikansa 3 minuutilla (ja entiset enkat vielä paljon reilummin). Samoin upeaa jälkeä teki Heidi - työkaverini, lenkkiseuralaiseni ja patikointimentorini. Enkka parani heittämällä viisi minuuttia ja meno oli helppoa ja mukavaa.

Nyt siirryn off-seasonille ja peruskuntotreenin pariin. Jotta saan toteuttaa aivoituksiani, teen ehkä muutaman kovemman pitkän vedon omiin nimiin vielä tämän vuoden puolella. Ehkä joku superpitkä uinti tai sitten sala-mara ilman virallista mittausta :) Kerron sitten. Valkulle ehkä jopa etukäteen...

Valmistautumista Vantaalle

Kausi on mennyt hienosti ilman suurempia loukkaantumisia tai vaivoja. Piriformis (keskimmäinen kankkulihas) on ottanut nokkiinsa muutaman kerran. Keväällä Kotkan polkujuoksussa ja muutama viikko sitten Nuuksion reissulla. Teettää kipua erityisesti ylämäkijuoksussa ja tietyissä venyttelyliikkeissä. Välillä myös ihan vaan kun istuu vika asennossa... Olen googlettanut ohjeita miten asiaa korjaisi ja miten vaivaa ennaltaehkäisisi. Ja niitähän löytyy. Laidasta laitaan. Lepo - rankka venyttely, hieronta, kyykyt. Arvaas mitä näistä olen testannut :) En lepoa.

Kauden tällä tietoa viimeinen kisa on lokakuun alulla Vantaalla jossa käyn juoksemassa puolimaran ja tavoittelen omaa ennätystä. Edessä on vielä tiukka viikko ylihuomisesta alkaen, yksi kevyempi viikko, ja sen jälkeen kisaviikko joka on kevyt ja valmistava.

Harjoitusohjelma on tässä kohdin juoksupainotteinen. Tänään vuorossa oli nouseva kaksikymppinen. Eka kymppi rentoa verravauhtista juoksua. Ohjelman mukaan väliin 6:30-6:15. Kilsat menivät välillä 6:24-6:11. Juoksu tuntui kevyelle vaikka lenkki olikin heti aamusta ja iso osa reitistä soraa, osa sorasta semmosta puolen nyrkin kokoista musua. Piti varoa ettei nilkat taitu.

Seuraavat viisi kilsaa ohjelman mukaan välille 6:00-5:45. Otin taas muutaman sekan etumatkaa ja tein kilsat välille 5:51-5:41. Tuntui hyvältä nostaa vauhtia ja sykettä. Tuohon väliin mahtui muutama messevä ylämäki, joten vauhdin ylläpitäminen vaati oikeasti vähän reipasta tekemistä.

Ei tartte lenkillä miettiä että mitäs vauhtia mun pitikään vetää... ;)

Seuraavat kaksi kilometriä oli ohjelmaan merkattu 5:15. Se vauhti on minulle jo tosi reipasta, kovaa suorastaan. Jos nyt ei ihan satasen vauhtia niin tosissaan juoksemista kuitenkin. Ja sitä vauhtia pitäisi siis köpötellä reilut kymmenen minuuttia. Tein kilsat aikaan 5:03 ja 5:07. Reitti oli tässä kohdin suhteellisen tasainen. Syke huiteli kuitenkin reilusti anan puolella. Maksimi 181.

Loppuun kolme kilometriä loppuverraa. Koko lenkin keskisyke 156 ja aikaa reissuun meni muutama minuutti yli kaksi tuntia. Energiahuollon hoidin pienellä vesipullolla ja rusinoilla. Aamupala ja kahvit oli tietty alla ja iso osa lenkistä verravauhtia. Rusinat tuli silti tarpeeseen reippaammille kilsoille. Niistä saa mukavasti potkua, mutta maha ei kärsi niin pahasti kuin geeleistä.

Lenkin jälkeen ruokaa ja venyttelyä. Rullailua foam rollerilla.

Pidettiin alkuillasta meidän TRI porukan kauden päättäjäiset. Farkkulinjalla :) Käytiin mennyt kausi läpi ja mietittiin tulevia tavoitteita. Aika monella on jo ilmot sisällä ensi kesän kisoihin ja kovat suunnitelmat miten aikoja parannetaan. Minä muiden joukossa. Turuus nährään ja alle kuus mennään.

Päivä Nuuksiossa

Minulla on fetissi! Semmoinen fetissi joka saa minut välillä himoitsemaan sellaisia (yleensä urheilu) suorituksia jotka ovat minulle hyvin raskaita. Saan inspiraatioita jotka kutkuttavat mieltä, pakahduttavat rinnassa ja saavat minut järjestelemään itseni näiden suoritusten äärelle.

Kai sitä voisi joku pahempikin vika ihmisessä olla... ?

Tällä kertaa keksin että haluan viettää päivän poluilla. Nuuksiossa. Koko päivän. Niin että kun lähden kotiin niin tiedän olleen Nuuksiossa koko päivän. PK mättöä aamusta iltaan, terveelliset eväät ja kauniit maisemat. Ja omaa aikaa. Itse asiassa kysyin kyllä mukaan sekä ensin miestäni, että sen jälkeen kavereita. Aikataulut vaan eivät sopineet. Reissu oli nimittäin tarkoitus tehdä arkipäivänä, perjantaina. Olin - ensimmäistä kertaa koskaan - ottanut tänä kesänä lomarahat vapaana ja jättänyt päivät säästöön juuri näitä fetissireissuja varten. Synkronoin työt, säätilan ja treeniohjelman siten että pääsin tänään reissun.

Ajelin aamusta Espoon Pirttimäkeen. Tämä siksi että halusin nähdä Bodom järven.... Jätin auton Pirttimäen ulkoilukeskukseen ja laitoin maastolenkkarit jalkaan ja repun selkään. Pirttimäestä suuntasin kohti Haltiaa. Matkaa tälle välille kertyy yli 8 km. Luonnon keskellä joo, mutta suhteellisen tylsää soratietä. Passaa fillaristeille. Hölkkäilin voimien tunnossa ja fiilistelin edessä olevaa reissua. Inovit menivät vähän hukkaan soratiellä. Mietin miten minun käy niiden kanssa, kun ovat suhteellisen vähän testaillut...

Saavuin Haltiaan reilussa tunnissa ja jatkoin siitä kohti Haukkalammen reittejä. Matkaa reilut neljä kilometriä. Maasto oli nyt mukavampaa. Pitkospuita ja hienoja rappusia tuli matkalla vastaan.

Laskin raput takastullessa. 318 pitää paikkansa.

Matka taittui mukavasti. Vastaan tuli muutamia lenkkiporukoita ja kovasti siinä moikkailtiin. Hienoa että sellainen perinne toimii Suomessakin. Ollaan kuitenkin saman äärellä kaikki, luonnossa patikoimassa, kaikki tyylillään.

Innostuin taas vähän - pääsenkö tänään soutamaankin!

Veneen kunnosta päätellen en - tilanne oli sama myös iltapäivällä takastullessa.

Haukkalammella pidin kahvi- ja eväspaussin. Ostin tuvasta kahvin ja limua. Ihan oikeeta sokerilimua. Ajattelin että saan siitä energiaa ja kofeiinia. En ole yleensä juurikaan Cokiksen perään, mutta tänään se maistui ihan makoisalta. Auringonpaiste ja reipas vauhti reppu selässä saa kummia aikaan...

Paussin jälkeen lähdin kiertämään Haukankierroksen joka on noin neljä kilometriä. Se meni (liian) nopeasti ja helposti, joten tein perään vielä Korpinkierroksen (noin 7 km). Matkalla vastaan tuli radanmerkkaajasetä. Ettei vaan olis Nuuksio Classic Marathon näillä hoodeilla huomenna...

Napsin kuvia, otin iisisti ja nautin päivästä. Keli oli mitä parhain. Jossain kohdin vasemmassa sääressä alkoi tuntua kipuilua. Olisko hermostumassa "eri lenkkareiden" käyttämisestä vai tutusta poikkeavasta maastosta... Hmm... jalassa olleet Inovit on testijuostu muutamalla kympillä, mutta näin pitkää reissua niillä ei ole tehty. Kuinkakohan meitin käy! Repussa on kyllä rakkolaastaria, mutta se ei paljon sääressä auta. Seurailin tilannetta ja jatkoin matkaa.

Korpinkierroksen jälkeen mittarissa oli yli kaksikymmentä kilsaa. Olin valmis suuntaamaan paluumatkalle, sitäkin oli kuitenkin riittävästi. Ajattelin että teen Haltian jälkeen jonkun lisälenkin jos voimia piisaa. Tulin Haltiaan, kävin naistenhuoneessa puuteroimassa nenää ja jatkoin matkaa. Sääri muistutteli mielipiteistään. Se alkoi itse asiassa vaivata jo aika lailla.

Lähdin kohti Pirttimäkeä ja laskeskelin paluuaikaa ja tulevia kilsoja. Hyvin riittää voimat ja aika. Tai siis mitään aikarajaahan ei ollut, vain se että valoisan aikaan pitää ehtiä metästä pois. Laskeskelin kummiskin. Ja siinä laskiessa otin itelleni extralenkin... Kun olin tallannut kolme kilsaa ja tulin risteykseen niin suureksi hämmästyksekseni siinä sanottiin että Haltiaan on enää 0,9 km. WHAT! Minähän olin kävellyt koko ajan Haltiasta poispäin... As if. Olin tehnyt kolmosen extralenkin.

No, nou hätä muuten, mutta sääri oli aika kipeä. Ohitin sen inspiraatiolla siitä että saan tosi makeanmittaisen lenkin kun tuli tehtyä pieni pummi. Joo, oon vähän pimee. Vauhti oli tosi rauhallinen, välillä otin pientä hölkkää väliin, ja muutaman kerran taisin venytellä jalkojakin. Tuntui että sääri kesti paremmin kun otti päkiä-askellusta.

Viimeiset kilsat oli aika raskaat. Tämän tytön ahteri ja takareidetkin alkoivat olla työnsä tehneet yhdelle päivälle. En siis todellakaan ole tehnyt noin pitkää polkulenkkiä koskaan. Olkoonkin että iso osa lenkistä oli soratietä. Mäkistä sellaista kuitenkin. Olen juossut yhden 16 km:n polkukisan, yhden kympin polkukisan ja patikoinut keväällä Alpeilla (silloin matkaa kertyi päivälle 15-18 km, mutta päivät sisälsivät aika reiluja taukoja eivätkä yhtään juoksua).

Takas Pirttimäessä! Koska olin ajanut Pirttimäkeen vain sen takia että näen Bodom järven, oli se tietysti nähtävä. Sitähän ei siis Pirttimäen parkkipaikalta näe. Kipusin rinteeseen ja otin kaukokuvan - se oli parasta mihin pystyin...

Ja sitten se päivän tunnustus. Mittari näytti auton vieressä 39 km. Ja minä en kestä sellaisia lukemia. Sekunnin harkinta ja toimeen. Vaihdoin autossa olleet tuttua tutummat Nimbukset jalkaan, jätin repun autoon ja lähdin kiertämään Pirttimäen pihaa kilsan verran. Että mä oon sekasin! Ajattelin että koutsi kuristaa minut kun tapan jalkani yhden kilsan tähden. Jos vaikka saan rasitusmurtuman siihen sääreen ja jää Vantaan puolimara tekemättä. Mutta minkäs sitä luonteelleen voi. Kun 40 km kilahti mittariin niin silloin sammutin laitteet ja hyppäsin autoon. Onnellisena ja kaikkeni antaneena. Just näin sen pitikin mennä. Mä todellakin tiedän olleeni poluilla päivän.

Jalat ei onneksi nyt enää iltamyöhäisellä ole muuta kuin jäykät. Venyttelyä vaille siis. Mutta sehän on normaalia. Säärtä hellin varmuudeksi kaikilla mahdollisilla linimenteillä ja otan ibun yöksi. Huomenna en luultavasti juokse. Ehkä fillaroin :)

Hieno päivä! Suosittelen! Ota kummiskii tutut lenkkarit jalkaan...

Challenge Turku - finisher

Olen nyt virallisesti puoliteräsnainen! Ja hitsin ylpeä itestäni!

Tätä komistusta lähdin hakemaan

Tässäpä muutamia mietteitä kaksi päivää koitoksen jälkeen...

- Kauden päätavoite oli perusmatka heinäkuussa. Hyvin menneen kisan jälkeisessä "tyhjiössä" päädyin ilmoittautumaan Challenge Turkuun, vaikka tänä kesänä ei pitäny puolimatkaa edes tehdä.

- Kuukauden kesäloma ennen kisaa tuli sopivaan saumaan. Loma oli sekä antoisa että perinteisessä lomailumielessä "kuiva" eli vähäviinainen ja vähäherkkuinen. Vähä kuitenkin -  ei nolla :) Paino laski kesällä kaksi kiloa (mikä kesäloma se on!!!???)

- Viikko ennen kisaa olin hyvin jännittynyt. Miksi? Siksi että vaikka tavoite oli alunperin vain päästä läpi, aloin kuitenkin laskeskella mahdollista loppuaikaa ja huolehtia miten kisajärjestelyt onnistuisivat. Energiat eritoten. Yritin olla ajattelematta asiaa liikaa...

- Kaksi päivää ennen kisaa jännitys oli pahimmillaan. Aloin kerätä kisavarusteita kasaan olkkarin lattialle ja yritin muistella mitä olin unohtamassa.

Kuvasta puuttuvat ainakin juomapullot, pyyhe, fillari, magnesium, suola ja vaihtovaatteet

- Lauantaina lähdettiin mieheni (joka oli nimetty henkilökohtaiseksi avustajaksi) kanssa Turkuun. Kiitos Toni, pus. Majoitus oli varattu Scandic Juliasta keskustasta. Matkaa kisapaikalle noin 3 km. Käytiin tsekkaamassa mestat, minä ilmoittauduin ja hain kisapussukat. Käytiin syömässä, minäkin yritin saada syötyä jotain. Kalaa ja kasviksia nieleskelin.

- Illalla oli kisainfo. Sinne saatiin seuraksi treenikaveri Anneli. Oli hienoa vaihtaa kuulumisia tutun kaverin kanssa. Samassa liemessä oltiin. Infossa minulle vasta valkeni, että vaihtorumba onkin tässä kisassa erilainen kuin niissä kahdessa kisassa joissa olen aiemmin ollut. Täällä oli kolmen pussukan taktiikka. Paniikki! Tajusinko ohjeet oikein! Helpotti kun muitakin pällistelijöitä pyöri vaihtoteltan ympärillä ihmettelemässä miten homma hoidetaan.

- Aamulla hotlan aamiaisella vähän croissantia, pari pikkunakkia, vähän pekonia, vähän munakasta ja vähän jogurttia. Protskua, rasvaa ja hiilaria. Ja kofeiinia tietty.

- Pussukat paikoilleen, märkkäri päälle ja starttipaikalle Suomen Joutsenen perään. Jännitys helpotti. Tuli oikeestaan sellainen seesteinen olo että nyt se on enää tekemistä! Saan puskea hienon kovan treenin läpi ihan omassa tahdissa ja aika on sitten mikä on. Olin laskenut että optimisuorituksella pääsen aikaan 6,5 h.

PAM!

Uinti
Uinti meni hyvin. Startti oli ruuhkaisa, samoin käännökset. Aika monta lakkia jäi kuitenkin taakse ja monesta menin ohi. Sain kyllä kyynärpäästä ohimoonkin. Mutta hyvin meni. Uinti on lajeista minulle helpoin. Aika 35 min.

Vaihto1
Pussukkataktiikka on hyvä. Tykkäsin. Märkkäri pois, pyöräkamat päälle ja märkkäri pyöräkassiin. Aikaa meni alle 5 min.

Pyörä
Se mun haaste! Ekat 8 km kaupungin läpi motarille, motarilla 3 looppia ja takas satamaan. Reitti oli luvattoman helppo. Ei kovia mäkiä. Tasaista puurtamista. Sopii mulle. Kuuma ryhmä (ja moni viileempikin) painatteli minusta ohi, mutta sehän oli tiedossa etukäteen. Alaselkä kertoi mielipiteitään ajoasennosta 40 km kohdalla ekaa kertaa. Seurasin mittarista lähinnä sykettä ja kadenssia. Yritin pitää kandenssin yli 90 kierroksessa ja sykkeen sadanviidenkympin tienoilla. Ajattelin että sillä taktiikalla en tapa itteäni fillariosuudella. Ehdoton "must" juttu oli Spessun hieno patukkakotelo jossa kulkivat protskupatukat ja geelit. Ja roskat. Kisassa oli ehdoton roskaamiskielto.

Pyörälle olin laskenut aikaa 3,5 h. Selvisin reitistä ajassa 3:24. Tähän olin hyvin tyytyväinen. Mutta joo, se on myös osa-alue josta on helpoin nipistää aikaa hyvällä treenillä. Jos meinaan muihin vertaa niin olen aika hidas fillarilla.

Vaihto2
Fillari telineeseen, vaihtotelttaan, fillarikamat pois, juoksukamat päälle, fillarikamat juoksupussiin. Vessapaussi. Siinä ja tässä olisko ollut pakollinen. Laskin kuitenkin että kahden tunnin juoksu on kivempi tehdä jos ei pissata yhtään. Aikaa meni alle 4 min. Tätä vaihtoa nopeutti aivan mahtavat pikalukkonauhat. Nää on tullu jäädäkseen mun varusterepertuaariin.

Lenkkarit ovat hyvin palvelleet Nimbukset. Tutut ja turvalliset. Vähän jo elähtäneet. Pääsevät syksyllä eläkkeelle.

Juoksu
Juoksu(kin) yllätti positiivisesti. Olin laskenut että 6 - 6:15 min/km pääsen puolimaralla aikaan 2 h 10 min. Ekat vitosen kierrokset Aurajoen ympärillä lähtivät kuitenkin reippaasti, eikä edes jalat vastustaneet. Olin ajatellut että sateinen sää jäädytttää varpaat ja pitkä fillari kangistaa koivet. Mietin oikeasti monta kertaa että mun on hidastettava vauhtia että varmasti jaksan. Ja nyt tulee kliimaksi. Asia josta olen erityisen ylpeä! Mä en mamoillut! Aattelin että jos tossu on vetopäällä niin antaa mennä. Itketään sitten jos likka hyytyy lopussa. Viimeinen vitonen kieltämättä tuntui jo jaloissa, ei voi huijata ettei olis tuntunu. Mutta pitäähän sen jossain tuntuakin! Ja kun vaihdoin kelloon päälle moden "kokonaisaika" ja tajusin että pääsen alle 6:15, sain ihan kammo-kiksit. Aattelivat varmaan katsojat että likka on kolauttanu päänsä kun noin hulluna hymyilee. Kiristin viimeisillä satasilla yhdestä oman sarjan emännästä vielä ohi ja olin maalissa ajalla 6:10:06. Kakskyt minsaa nopeemmin kuin olin haaveillut! Ja puolimara ajassa 2:02:07 jää vaan pari minuuttia enkasta!

Selvisin reissusta yhdellä rakkulalla nilkassa (chippi hiersi) ja kipeillä reisillä. Jalat oli maananataina sen tuntuset kuin olisi tehnyt kunnon punttitreenin ja nimenomaan jalkapäivän. Samoin kyljet kertoivat että reippailtu on.

Reitti oli tasainen ja mukava. Kannustajia juoksureitin varrella hienosti sateisesta säästä ja Olympialaisista huolimatta. Sadetta saatiin oikeestaan vain juoksun aikana ja sehän passasi. Fillarin aikana paistoi jopa aurinko muutaman hetken. Loppuaika ylitti odotukset, mutta jätti samalla ihanan kutinan että ensi kesänä tehdään sub 6 h!

Maalissa oli hyvä hymyillä. Tähän on treenattu, tätä on jännitetty, aika ylitti odotukset ja aurinko paistaa. Ja ihan kohta saa muutakin syötävää kuin geeliä ja protskupatukkaa! ;)

Mökkimatka fillarilla

Sain huikean inspiraation lomareissulla ajella mökiltä kotiin fillarilla. Google maps kertoi lyhyimmän pyöräreitin (Kotka-Mäntsälä) pituudeksi 116 km, eli ihan tehtävissä oleva matka. Tähän asti pisin reissuni on ollut 108 kilometriä. Ohjelmassa oli 60 km fillari nousevalla sykkeellä. Neuvottelu valkun kanssa ja sovimme että otan alun iisisti ja nostan sykettä ohjelman mukaan loppumatkasta.

Lähdin matkaan vähän kymmenen jälkeen. Muu perhe jäi vielä mökille aikomuksenaan lähteä autolla kotimatkalle reilusti minun jälkeeni (jotta voivat pelastaa minut tienposkesta tarvittaessa...)

Lähtö Santalahden venesatamasta mökin läheltä

Olin fillaroinut loman aikana jo kerran Loviisaan, noin 45 km Kotkasta, joten alkumatka oli tuttua. Tai siis koko reitti on tavallaan tosi tuttua,  mutta auton kyydistä, ei fillarin.... Pyhtäällä nappasin pari kourallista rusinoita ja tarkistin reitin.

Loviisa tuli ja meni. Tie vei keskustan läpi ja niin kaunis kuin Loviisa onkin, on se fillarilla ja lukkopolkimilla liikkeellä olevalle aika jänskä paikka. Ei mun suosikki. Mutta kaunis ja ystävällinen paikka. Heti keskustan jälkeen pidin pienen paussin. Mittarissa noin 50 km. Natustin evästä ja kävin pisulla puskassa (kyseessä oli hyvin rauhallinen tienpätkä tiellä 170)

Välipalaa Loviisan tienoolla

Seuraava etappi oli Ilola, joka on Loviisan ja Porvoon välissä. Kartan mukaan siinä oli check point, jossa tuli valita reitti joko Porvoon laitamien kautta, tai Kerkkoon kautta. Kerkkoon reitillä olisi vastassa noin 3 km soratietä, eikä sen kunnosta ollut varmuutta. Toisaalta se reitti olisi noin 7 km lyhyempi kuin Porvoon reitti. Tarkoitus oli tehdä lopullinen reittivalinta paikan päällä.

Ilolassa on tosi hieno kahvila-ravintola Noark. Pysähdyin siinä, sillä se sijaitsee aivan reittivaihtoehtojeni risteyskohdassa. Ostin vettä ja jätskiä viilentämään oloa. Päivä oli jo pitkällä ja aurinko porotti kuumasti. Matkaa mittarissa noin 80 km.

Suosittelen ehdottomasti pistäytymään tässä paikassa jos ajelee hoodeilla. Oikein mukava paikka ja hyvät tarjoilut. Pihassa aktiviteettia ja katsottavaa myös lapsille.

Soratie (Sanismäentie) näytti kovapintaiselta soralta, joten uskaltauduin maantiefillarilla tuolle etapille. Tähän asti kaikki oli siis mennyt suunnitelmien mukaan ja eteneminen oli helppoa ja hauskaa.

Sitten kävi se jota jännäsin... Ajoin hutiin. Olin niin varma Kerkkoon kohdalla että minun pitää ajaa hetki Porvoota kohti, että en sitten katsonut karttaa. Mun pitäis AINA katsoa karttaa! Olisi pitänyt kääntyä kohti Virtaalaa, mutta enpäs kääntynyt. Ajoin suoraan. Ajoin aikani ja mietin että Porvoonjoki on kyllä minusta väärällä puolella ajoreittiäni. Mutta siltikään en katsonut karttaa.

Kun tulin motarin ylittävälle sillalle, katsoin karttaa. Oli selvää että olen kunnolla sivu reitin. Olin. Olin ajanut noin 5 km hutiin. Kartan mukaan järkevää muuta reittiä ei ollut, vaan oli kiltisti poljettava takaisin Virtaalan risteykseen. Nyt siis todellakin tutkin karttaa. Matkaa oli alla jo sen verran, että en halunnut uutta hutia mittariin.

No, kaiken tämän jälkeen sain tehopiikin ja uutta potkua reisiin. Nostin nopeutta ja sykkeitä kuten ohjelmassa oli. Matka taittui ja pääsin tutulle Mäntsäläntielle, tielle 55. Loppu oli helppoa. Helppoa siksi että tiesin varmaksi missä olin ja mihin on mentävä. Edes minä en tarvinnut enää karttaa. Hymyilytti oma säätäminen reittien ja suunnistamisen kanssa. Jos joku eksyy, se olen minä :)

Kartassa näkyy hutireissu hienosti

Mukava yllätys odotti Pukkilantien risteyksessä, siinä levähdysalueella joka risteyksen lähellä on. Perhe oli saanut minut kiinni ja lapset vilkuttivat vinhasti äitiä tulemaan paussille ja moikkaamaan. Isäntä otti videota ja kuvia. Vaihdettiin siinä kuulumiset, täytin vesipullon ja jatkoimme matkaa. Perhe autolla ja minä polkien. Matkaa oli jäljellä tässä kohdin enää 10 km.

Meidän pienet fillaria ihmettelemässä, ja äitiä

Saavuin Mäntsälään ja ihan kotinurkille. Mittari näytti 128,8 km. Ja koska minä olen tasalukujen kannattaja, tein vielä pienen kiekan kauemman risteyksen kautta että sain mittariin mukavan pyöreän 130 km. Fiilis oli loistava, ja pysyin jaloillani myös noustuani pyörän selästä.

Aikaa reissun meni pausseineen vähän reilut kuusi tuntia ja itse ajoaika oli 5,5 h. Keskinopeutta siis 23,7 km/h. Loppupätkä, viimeiset 30 min aika lailla pelkkää nousua.

Pistin pyörän varastoon ja tein kilsan testilenkin juosten. Ihan vaan että toimiiko jalat noin pitkän fillarilenkin jäljiltä. Ihan ok toimivat.

Suihku, ruokaa, venyttelyä, loikoilua. Siinä palautusharkat.

Pitkä lenkki, parempi mieli. Olin itsekin yllättynyt miten kevyesti tuo meni ja miten vähän reissu tuntui jaloissa seuraavana aamuna. Saattaahan se olla että kolme viikkoa lomaa on auttanut hiilaritankkauksessa ja energiaa riitti siksi niin mainiosti...

Harjoituksen anti oli tietysti kovasykkeinen loppuosa, mutta myös uskonvahvistus siihen, että minusta on polkemaan yli satkun matkoja. Ja tietysti se kuuluisa, monen äidin kaipaama oma aika ;)